Turun Seniorinorssit ry


Lyhyt historia
Jouko Grönholm: Sampo Haahtela 100 v. muistokirjoitus
Kirjailija Sampo Haahtela
Maija Saleva: Kieltenopettajana 1960-luvulla
Kari Kiesiläinen kertoo koulumuistoistaan
Normaalioppilaan muistelmia, Jukka Vuori (60-luku)
Muistelus, Pekka Pihlanto (50-luku)
Kati Virtanen, yo 1960, muistelee
Joutsenlampi muistoissamme
Joutsenlampi-artikkeli Seura-lehdessä
Kari Kiesiläinen kertoo koulumuistoistaan

Kari Kiesiläinen

(Norssin oppilas 1962-70)

 

MUISTIKUVIA MESTARINKADUN NORSSISTA

 

Istuessani Mestarinkadun Pizza Linessä mutustelemassa Frutti di Marea tajusin käyneeni samassa paikassa jo 50 vuotta sitten. Silloin siinä oli sekatavarakauppa, josta nälkäinen lukiolainen sai ostetuksi halvalla pienen sekaleivän pysyäkseen hengissä päivän viimeiset iltapäivätunnit. Kutsuimme kauppaa Ohukaisen kaupaksi, sillä kauppias oli ihan Stan Laurelin näköinen.

 

Kaikki sen ajan kaupat ovat Mestarinkadulta ja lähinurkilta kadonneet. Lamen urheilukauppa, Martin kirjakauppa, Munkkila, Martinex, Lehtisen leipomo – niitä ei enää ole. Eikä Norssikaan ole enää siellä. Kuitenkin se oli kouluni vuodesta 1962 vuoteen 1970. Uskallan sanoa, että ”rakas” kouluni, sillä se antoi itselleni hyviä eväitä elämääni varten ja monia ystäviä, jotka edelleenkin rikastuttavat päiviäni.

 

Päästäkseni asiaan päätin näyttää muutamia (muisti)kuvia kouluajoista ja kertoa niitten avulla koulumuistoista.

 

(MUISTIKUVAPROJEKTORI ESIIN)

 

1.     KUVA: REHTORIN KANSLIA

Tässä kouluneuvos Sampo Haahtela istuu kansliassaan pöytänsä takana, pöydällä näkyy mikrofoni, jonka vahtimestari Jouko Rautala aina viritti kun ”rehtori puhuu täällä”-keskusradiotietoiskut olivat ajankohtaisia. Kuvassa ei näy minua eikä Lehtisen Ernoa, jotka seisoimme rehtorin puhuttelussa. Syy oli se, että olimme heitelleet pihalle pystytetyistä puhujapöntöistä oppilaille purukumeja. Syynä oli  protesti rehtorin purukumikiellolle. Me olimme oppilaskunnan ja teinikunnan nokkamiehiä. Vuosi taisi olla 1967 tai 68.

2.     KUVA: VOIMISTELUTUNTI ALKAMASSA

Tämä kuva on poikien voimistelutunnin alusta. Olemme järjestäytyneet pituusjärjestykseen ja tuo lyhyt tukevahko opettaja on Juuso Lampila. Juusolla oli tapana ennen jokaista tuntia pitää meille eräänlainen kansalaistaidon valistushetki. Niihin liittyi useimmiten jokin opetus kuten ”jos uidessa alkaa jalasta vetää suonta niin lyömällä kivellä kantapäähän niin suonenveto lakkaa”.

Vaikka tämä kuva onkin mustavalkoinen niin huomaatte varmaan, että meillä pojilla on varsin yhdenmukaiset asut: mustat urheilushortsit ja  sininen t-paita. Ne olivat kuulemma Norssin värit.

Juuso oli itse aikoinaan pelannut jääpalloa Viipurin Susissa. Hän oli pätevä  valmentaja myös meille. Hänen voimistelutunneillaan ihan oikeasti voimisteltiin. Marssittiin avonelijonoon ja tehtiin ns vapaaliikkeitä. Telineillä harjoiteltiin kippiä ja kieppiä, nojapuilla olkaseisontaa  ja matolla tehtiin puolivoltteja ja voltteja. Urheilutunneilla oli ulkoliikuntakaudella  ohjelmassa oli mm  Karikon lenkki ja pikamatkat Urkkapuiston hiilimurskaradoilla. Sisällä pelattiin seinäpalloa.

Lukiossa opettajaksi tuli Raimo Suojanen, jota kutsuimme Hymyksi ja silloin ei enää liiemmin voimisteltu. Sen sijaan pääsimme pelaamaan koripalloa ja paikkoina olivat oman salin lisäksi myös mormoonihalli sekä valtion virastotalon liikuntasali. Hymy (tai Suju) oli Juusoa paljon lepsumpi opettaja.

3.     KUVA: SADEKATOS

Tämä kolmas kuva on – niin kuin näette – koulun sadekatoksesta välitunnilla. Nuo oppilaat, jotka ovat kiinni oven kahvoissa valmiina ampaisemaan sisään kun kello soi, ovat  varmasti säntäämässä neljänteen kerrokseen fysiikan tunnille, jossa luokan ovella heitä Yrjö Metsänkylä  jo odottaakin (sulkeakseen oven  minuutin päästä kellon soitosta). Ykä oli Norssin opettajista ainoa tiukkis, joka kohdalleni sattui. Häntä pelkäsivät oppilaitten lisäksi myös auskultantit. Epäilemättä pätevä opettaja, mutta omaan makuuni liian ankara. Oma mottoni opettajana toimiessani oli ”minkä ilotta oppii sen surutta unohtaa”. Ehkä jonkinlaisena alitajuisena vastavetona Ykän opetustyylille.

4.     KUVA: YHTEISPOTRETTI OPETTAJAKUNNASTA

Tässä on  yhteiskuva koulun opettajakunnasta. Eturivissä istuu keskellä Sampo, hänen vasemmalla puolellaan istuu Seidi von Hellens, hänen vasemmalla puolellaan hymyilee Kyllikki Tuominen (joka kuten muistamme, oli presidentti Ståhlbergin tytär), tuo tukevahko herra  hänen vieressään on tohtori Tauno Perälä, historian opettaja ja tuo silmälasipäinen laitimmaisena  Esko Ervasti.

Kukaan heistä ei minua opettanut, mutta tulivat toki käytävillä vastaan ja heitä tietysti kohteliaasti aina tervehdimme.

Eturivissä istuvista opettajista tulivat itselleni tutuiksi äsken mainitsemäni Yrjö Metsänkylä (istuu  rehtorin oikealla puolelle ”ja on sieltä tuleva tuomitsemaan…”. Ykän vieressä toinen silmälasipäinen on uskonnon opettaja Armas Oskari (eli A.O.) Suominen. Leppoisa pappismies, joka aina välillä lähetti jonkun meistä pojista ostamaan itselleen askin Kalifax-pastilleja Ohukaisen kaupasta. Hänen uskonnonkoe-systeeminsä oli nerokas ja olen samaa menetelmää itsekin menestyksellä käyttänyt.

Näin se tapahtui: vanhoissa veikkauskupongeissa oli itsejäljentävä hiilipaperi, jolloin kauppaan jäi päällimmäinen kappale ja veikkaajalle jäljennös. Kohteita oli tuohon aikaan 12. Ensimmäinen koekysymys saattoi kuulua esimerkiksi (siis kohde yksi) fariseukset olivat 1) pappeja x) tullimiehiä 2) veronkantajia – kohde 2 Golgata on 1) paikka jossa Jeesus piti Vuorisaarnan x) Jerusalemin temppelin sijaintipaikka 2) paikka jossa Jeesus ristiinnaulittiin… Näin jatkettiin kunnes kaikki 12 kysymystä oli tehty. Kupongin päällimmäinen osa  irroitettiin ja järjestäjä keräsi ne tuoden opettajalle. Tarkistusosa jäi oppilaalle itselleen. Sitten käytiin kysymykset uudestaan läpi ja oikea rivi tuli taululle. Jokainen tarkasti omansa ja antoi itselleen numeron - > 12 oikein = 10, 11 oikein 9½ ja näin mentiin alaspäin, jokainen väärävastaus vei puolinumeroa. Lopuksi Suominen otti arvostelukirjansa ja kysyi aakkosjärjestyksessä mitä kukin oli saanut numerokseen. Fuskata ei uskaltanut, koska alkuperäiset vastauslomakkeet olivat hänellä ja hän muistuttikin, että saattaa hyvinkin tarkastaa, että olet vastannut rehellisesti. Kokeen pitäminen ja tarkistaminen samalla tunnilla! Mielestäni nerokas systeemi!

Kuvassa takarivissä suunnilleen keskellä seisoo Olli Miettinen, historian opettaja, joka oli ilmiömäinen kertoja. Ilman PowerPointteja tai videoita hän loihti eteemme puunilaissotien falangit ja niiden taisteluryhmittymät, yhdestä kuvataulusta hän maalasi meille koko renessanssiajan rehevyyden. Luokassa istui usein myös koko takaseinän täydeltä auskultantteja – auskuja  - kuuntelemassa tätä sanavirtuoosia.

Tapasin Ollia myös kouluaikojen jälkeen ja hän oli aina kiinnostunut kuulumisistani. Muistan hänen myös ottaneen kantaa oppilasryhmäkoosta käytyyn keskusteluun. Hän totesi, että ”oikea oppilasryhmän koko on juuri se mikä milloinkin on opetettavana, miinus kaksi – joiden nimet minä tiedän!”

Hän sai kiinnostukseni historiaan heräämään, opetin sitä aina itsekin mielelläni ja yritin tietysti, edes vähän, matkia Miettistä. Huomasin ilokseni, että tarinat kiinnostavat edelleenkin opetuslapsia kunhan niitä vähän elävöittää ja maustaa.

Tästä opettajien yhteispotretista löytyy takarivistä Miettisen oikealla puolella seisomasta myös keskikoulun matematiikan opettajani Pentti Lystimäki ”Ilokumpu” oli hänen lempinimensä meidän puheissamme. Perusteellinen, rauhallinen, sympaattinen. 

Valokuvan toisessa rivissä tuossa rehtorin takana seisoo Alpo Rahi, matematiikan opettajani lukiossa. Olin valinnut pitkän matematiikan (olisi ehkä ollut viisaampaa valita kielilinja). Rahi oli tunnollinen ja taitava opettaja. Häneltä opin sen, että kun koko luokalla koe menee kehnosti, niin vikaa ei haetakaan oppilaista (vaikka heissä se oikeasti olikin). Hän totesi: ”Minusta tuntuu, että opetin tämän asian (– olkoon vaikka toisen asteen yhtälöt -) huonosti. Otetaan se uudestaan puheeksi niin, että pääsette kaikki kärryille”. Niin tehtiin. Me vähän häpesimme, ja toisella yrittämällä jopa sitten opettelimmekin tarvittavat kaavat – ja koe meni paremmin. Miellyttävä herrasmies!

Vaihdetaan kuvaa

5.     KUVA: POJAT KOTITALOUDESSA

Tämä on aika harvinainen kuva. Kuten huomaatte tässä ollaan kotitalousluokassa ja porukassa on vallan poikia. Meillä jokaisella essut päällä. Norssissa oli alkanut kokeilu opettaa pojille kotitaloutta. Olimme jo lukiossa, varmaankin kahdeksannella luokalla, ja luokkamme pojista suurin osa oli ilmoittautunuttäähän vapaaehtoiseen oppiaineeseen. Opettajamme –  Ritva Numminen – oli iki-ihastunut elämänsä ensimmäiseen poikaryhmään. Taisimme aloittaa erilaisilla aamupaloilla. Seuraavana päästiin sitten tekemään lounasruokia. Taisimme jotain leipoakin. Välipaloihin ja salaatteihinkin perehdyttiin.

Muistan, että kurssin päätökseksi oli suunniteltu juhlapäivällinen. Kysyimme opettajalta, että kai se sopii että päivällisen kanssa nautitaan viiniä jos me sen itse kustannamme. Opettaja piti ajatusta hyvänä ja onneksi hänen mieleensä ei juolahtanut, että hankkisimme ihan oikeata viiniä, ei mitään alkoholitonta mehua.

Kun sitten päätösillallisen pöydät oli katettu, kynttilät sytytetty, ruokavadit kannettu tarjolle kohotettiin malja tälle ikimuistoiselle kurssille. Opettajakin maistoi, ”Mutta hyvänen aika, tämähän on OIKEATA viiniä, voi hyvänen aika! Ei tällaista koulussa saisi…”

Lupasimme viedä tyhjät pullot mennessämme ja olla hiiskumatta asiasta. Uskoakseni rikos on jo vanhentunut. Juhla-ateriamme oli kaikin puolin onnistunut!

6.     KUVA: KOULUN KUORO

Tämä kuva on otettu koulumme kuorosta. Seison itse oikeassa reunassa. Ja toisessa reunassa hymyilee leveästi Jussi Törnwall (viime kesänä edesmennyt kansallisoopperan pianisti), joka oli tullut kouluumme jo tuonut tullessaan tuulahduksen  vähän rennommasta meiningistä: ei pikkutakkia vaan villapaita, jaloissa puukengät. Kun hän istahti pianon ääreen ja alkoi soittaa niin tuo soitto lumosi meidät. Sieltä pianon uumenista kantautui ilmoille mitä upeimpia sooloja. Siinä soljuivat  niin  Mozart  kuin Gershwinkin tajuntaamme. Kun sitten musiikin tunneilla päästiin bändinä musisoimaan  oli se yhtä juhlaa. Jussi sai musiikin elämään monen ns epämusikaalisenkin mielessä.

Hänestä tuli sittemmin Suomen kansallisoopperan pianisti. Hän kuoli viime kesänä. Yhdessä  negrologissa häntä kuvattiin seuraavasti: ”Jussi Törnwall hallitsi eurooppalaisen musiikki- ja kulttuurimaailman syvimmän olemuksen, mutta ei koskaan rehennellyt tiedoillaan. Hän oli hienotunteinen, sivistynyt, äärimmäisen tietorikas ja luonteeltaan ujouteen asti vaatimaton.” Tällaisen miehen opetuksesta me pääsimme nauttimaan.

Toki toinenkin musiikinopettajamme Imppu tai Ippu Lohikoski osasi asiansa, ja hänenkin johdollaan koulun kuoro soi vallan mainiosti.

Norssin opettajakunnalle oli muutoinkin tunnusomaista oman alansa suvereeni hallitseminen johon yhdistyi taitava pedagoginen osaaminen. Yliopettajiksi ja auskultanttien ohjaajiksi oli valikoitunut opettajista parhaat.

7.     KUVA: OSSI LAHTI JA VELJENSÄ ILMARI

Tässä kuvassa tuo harvahiuksinen mies, joka seisoo Euroopan kartan ääressä karttakeppi kädessään ei suinkaan ole maantiedon opettaja vaan siinä poseeraa Ossi Lahti. Hän opetti ruotsia ja saksaa, minulle vain saksaa. Tässä on meneillään ns. matkatunti, joita Ossi silloin tällöin piti. Rekvisiittana oli postikortteja puheena olevasta maasta, paikallinen sanomalehti ja aiheena jokin Saksan kaupunki, Italia tai Ranska.

Ossi oli paljon maailmaa nähnyt ja näitä tunteja osattiin odottaa. Hän oli myös oppikirjojen tekijä kuten veljensäkin Ilmari Lahti. Edelleenkin kirjahyllystäni löytyy Ilmari Lahden ”Nykysaksan kielioppi”.

Ilmari eli Imppa Lahti opetti minulle ensin pitkää saksaa, mutta hänen kuoltuaan syksyllä 1964 tuli Ossi opettajakseni.

Impan syytä on myös se, että jotkut vanhat luokkatoverini vieläkin muistavat hänen minulle antamansa lisä- tai lempinimen ”Sutki”.

Ongelmani sekä saksan, että ruotsinkielen kanssa oli se, että osasin molempia  kohtalaisesti puhua olimmehan muuttaneet Turkuun Tammisaaresta, jossa suurin osa pihakavereistani puhui vain ruotsia ja koska äitini on syntyperältään saksalainen oli sekin kieli tullut tutuksi monilla Saksan matkoilla sukulaisiin.

Tästä puhetaidosta oli se hyöty, että auskut usein turvautuivat minuun kun muut eivät viitanneet, mutta kokeissa tekemäni kielioppivirheet laskivat numeroni toisinaan ala-arvoisiksi. Siihen ei montaa yhdeksän pisteen virhettä tosin tarvittukaan. Siihen aikaan oli kielenopetuksen painopiste kirjoitetussa tekstissä ei puheessa. Pari herkullista muitten tekemää käännöskukkasta noilta ajoilta on jäänyt mieleen:

en framstående forskare  -  eteenpäin nojaava koskenlaskija

Ein Dichter Nebel lag über dem Feld – runoilija Nebel makasi pellolla

 

 

8.     KUVA: MAMMA ARTUKKA

Tässä istuu opettajanpöytänsä takana rakas ruotsinopettajani Marja ”Mamma” Artukka. Hänkin jo manan majoille mennyt. Hänen poikansa Pekka oli luokkatoverini. Ja kun Mamma kerran hermostui pulinaamme ja sanoi ”nyt toinen Artukka on hiljaa!” sanoi Pekka nenäkkäästi ”no ole hiljaa sitten”. ”Tästä puhutaan sitten kotona!” täräytti pojalleen Mamma. Todella inhimillinen ja hyvä opettaja.

 

Opettajista riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka paljon, mutta otetaan tähän yksi luokkakuva.

 

9.     KUVA: LUOKKAKUVA 2.B

Ennen luokalle jäämistäni oli luokallani muutama, jotka eivät sitten seuraavinakaan vuosina jääneet luokalle. Tässä vasemmassa reunassa takarivissä seisoo silmälasipäinen Ahti Ikola, joka aina osasi suomentunneilla vastata Lehtosen Pirkon kielioppikysymyksiin virheettömästi. Allatiivit, predikatiivit, objektit  jotka meille useimmille olivat lähes hepreaa (latinaahan ne olivatkin) olivat Ahdille itsestään selviä. Kuvittelin, että hänestä tulee isänsä lailla suomenkielen professori, mutta hänestä tulikin hovioikeudenneuvos. Hänen vieressään seisoo Ilkka Nummela. Ilkka myhäili samassa välituntiringissä luokkamme kovien jätkien porukassa – vaikka olikin ihan pehmis. Hänestä tuli historian professori Jyväskylän yliopistoon. Alarivissä oikealla seisoo Erno Lehtinen, joka vielä toisluokkalaisena oli kova kokoomuslainen, mutta löysi sitten Teinikuntamme kautta tiensä Teiniliittoon ja sieltä se ura urkenikin. Samaan aikaan Teiniliitossa hänen kanssaan vaikuttivat  myös mm Erkki Tuomioja ja Erkki Liikanen.

 

60-luvun loppupuolella tuuli kävi vahvasti vasemmalta. TSYKissä muuan Martti Koskenniemi ja Norssissa Scheininin Martin innostuivat noista aatteista. Vaikka itsekin olin oppilaskuntatoiminnassa varsin aktiivinen  kaveripiirini innostunut vasemmistolaisuudesta. Aika monen luokkakaverini yhteinen harrastus oli partiotoiminta. (Rauli ja Risto Sandholm, Ilari Toivanen, Matti Törmä, Pekka Artukka…)

 

Lukioluokilla tuli yksi harrastus lisää. Kouluun perustettiin Draamaklubi ja siitä kehittyi turkulaisten oppikoulujen yhteinen Teiniteatteri. Saimme kuraattoriksi kaupunginteatterin ohjaajan Paavo Liskin. Valtakunnalliset teinipäivät oli päätetty järjestää vuonna 1967 Turussa ja sitä varten alettiin tekemään näytelmää.

 

10.  KUVA: TEINITEATTERI

Tässä kuvassa ollaan sitten konserttisalin lavalla 3. tammikuuta 1967. Näytelmän nimi oli NOUSE YLÖS – eli ahkeruuden ja laiskuuden näkökuvastin. Pääosissa olivat norssilaisista laiskaa oppilasta esittänyt Jussi Helminen, ahkeraa oppilasta esitti muuan Kari Kiesiläinen, neitsyttä esitti Jussin sisko Liisa, kapakanpitäjä  Cellariusta Esa Karjula, lemmenjumala Cupidoa Seppo Isotalo. Näytelmän sivuosissa nähtiin Olli Pellikka  ja laiskana talonpoikana Matti Karjula.

 

Kulisseja oli maalaamassa mm Jorma Piha, (TYKSin tuleva lastenspykiatrian professori ) ja luokkatoverini Maria Merikanto (josta isona tuli taiteen edistämiskeskuksen erikoissuunnittelija), valoja hoiteli Ilkka Nummela – tuo tuleva Jyväskylän yliopiston historian professori ja yhtenä musiikin tekijänä toimi huiluineen Ilari Lehtinen, jolle konserttitalo myöhemmin tuli työpaikaksi. Näytelmän kuorossa lauloi mm Marketta Saarinen joka hänkin aikuisena sai musiikista elantonsa.

 

Näytelmä oli ihan oikean näytelmän mittainen ja sen yksi kohokohta oli Mallioppilaan laulu, jonka viimeksi esitin Seniori-Norssien juhlissa 2011.

 

Myöhemmin Teiniteatterin väki esiintyi mm. Auralassa, jossa teemana olivat runot. Minä, Merikannon Maria ja Pellikan Olli lausuttiin ja laulettiin Brechtiä. Siellä esitetyn Jarkko Laineen ja Helmisen Jussin ohjaaman näytelmän nimi oli ”Herra Germaniasta,  koivujen tyttö ja sulho sotilaan tamminen arkku”. Näytelmästä en muista mitään, mutta muutama Brechtin runo ja viisu jäivät mieleeni ja osaan niitä vieläkin ulkoa.

 

Jussista tuli ohjaaja, Jarkosta runoilija – joka kuoli ihan liian varhain (kuten kai oikeitten runoilijoitten pitääkin). Myös Pellikan Olli kuuntelee hänelle rakasta  irlantilaista musiikkia tähtien tuolla puolen. Olivat kaikki minua vanhempia.

 

Kun sain valkolakin keväällä 1970 ilmestyi samalla Norssin ensimmäinen Kronikka. Uskallan väittää, että meidän luokan panos sen synnyttämiseksi oli olennainen. Perinne tiettävästi jatkuu.

 

Sitä selaamalla pääsee lähes samoihin tunnelmiin kuin Mamba laulussaan Valokuvia-.

 

Vanhan valokuvakansion
mä löysin yllättäin
sen jo luulin hukanneeni hyllyistäin
hiukan hämmentyneenä sitä
selailemaan jäin
kun nuo vanhat kuvat näin
edessäin…

…ja jonkun kauan sitten unohtuneen
tunsin liikuttavan minua
kun olohuoneen sohvaan juutuin
katselemaan noita kuvia

 

 

11.  KUVA: LUOKKAKUVA 7 B (1969)

Tämä luokkakuva taitaa olla seitsemänneltä luokalta. Kuten kuvasta näkyy pitkätukkaisuus oli tullut, ponihännät olivat kuitenkin silloin vielä tyttöjen juttu.

 

Kuvan keskellä sukii hiuksiaan Vanamon Kari, luokkamme terävimpiä kavereita. Hänestä tuli lasten kirurgi Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Ollut viime aikoina julkisuudessa SPR:n ulkomaan sairaaloiden lääkärinä – viimeksi kreikkalaisella pakolaisleirillä.

 

Kuvan oikeassa reunassa Aimisen Jari – takki auki. Hän lienee jo päässyt vankilasta jossa istui kavallettuaan konkurssipesältä 27 miljoonaa. Taitava ekonomi siis. Elelee kai jossain Espanjassa.

 

Insinöörejä tai diplomi-sellaisia tuli Artukan Pekasta, Vehmaisen Karista, Sandholmin Ristosta ja Raulista, Airon Jormasta, Vuoren Jukasta. Opettajiksi valmistuivat Elon Kristiina, Krouvin Anita, Karjulan Esa, Martti Laku Laaksonen, Sinikka Juusti. Juristiksi ryhtyi ainakin Hlavatyn Jari. Jottei totuus unohtuisi niin on myös pari, joiden elämän hallinta ei oikein ottanut luonnistuakseen.

 

Voisi sanoa Anssi Kelaa lainaten ”Meistä tuli muurareita Taksikuskeja, suutareita Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita Meistä tuli lääkäreitä Virkamiehiä, vääpeleitä…”

 

Siteeraan itseäni ja Norssin 8.4.2011 50-juhlaseminaaripuhettani:

 

Norssi tunnettiin noina hippivuosina paitsi edistyksellisyydestään myös siitä, että siellä oppilaita pidettiin ihmisinä. Norssissa rohkaistiin käyttämään omia aivoja, sallittiin erilaisten mielipiteitten kirjo, annettiin arvo keskustelulle ja väittelylle.

 

Pidänkin Norssin kaikkein suurimpana antina omalle sukupolvelleni sitä, että se antoi meille tietojen ja taitojen lisäksi myös arvokkaita asenteita, elämän eväitä. Niistä yksi hienoimmista oli suvaitsevaisuus. Siihen Norssi kasvatti loistavien opettajiensa kautta. Ymmärtäväisessä ja humaanissa ilmapiirissä meihinkin tarttui humanistinen henki.

 

Siksi kai norssilaisista marinoitui vähän viisaampia, vähän valveutuneempia ja paljon humaaneimpia nuorukaisia kuin useimmissa muissa tuon ajan suomalaisissa oppikouluissa.

 

Lopuksi palaan alkuun ja Sampo Haahtelaan. Kerroin miten pääsimme Sampon puhutteluun kun olimme oppilaskunnan hipoilla keräämistä varoista ostaneet kilokaupalla purukumeja, joita sitten heittelimme pihan puhujapöntöistä oppilaille.

 

Sampo kutsui meidät kansliaansa. Hyvin rauhallisella mutta vakavalla äänellä hän totesi, että meidän tulisi ymmärtää mikä vastuu meillä oppilaskunnan edeskäypinä on toimia esimerkkeinä.  Purukumikiellon perusteena oli ollut se, että ne sotkivat vaatteita kun niitä liimattiin pulpettien alakannen alle ja niitten siivoaminen on siivoojille aikaa vievää turhaa työtä. Kuuntelimme noloina. Otimme opiksemme. Purukumikielto pysyi.

 

Hänen Kronikkaamme kirjoittamansa teksti puhuttelee vielä tänäkin päivänä. Siitä ote:

 

”…tuntisin menetteleväni väärin, ellen pyrkisi jarruttamaan sitä ”kehitystä” joka samankaltaistaa, pinnallistaa, köyhdyttää. On luotava umpeen juopa, joka antaa lähimmäisen arvostukselle pohjaksi muita kuin inhimillisen laadun mittapuut. Ideologiset rajat eivät kulje tutustumiseen arvollisten ja arvottomien ihmisten välitse. Siksi soisin teidät ”rajaloikkareiksi”; soisin, että teitä kohtaisi sama onni kuin minua itseänikin, että yli kaikkien rajojen löytäisimme kosketuksia eläviin, rehellisiin, lahjomattomiin ihmisiin.”

 

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päätän esitykseni.

 

(Seniorinorssien vuosikokouksessa 2.2.2017)

 

 


Tapahtuu vuonna 2017Turun Seniorinorssit ryYhteydet, liittyminen, jäsenmaksu, linkkejäTapahtumia viime vuosilta ☺Historiaa, muistojaKuvia ja lehtileikkeitä