Turun Seniorinorssit ry


Lyhyt historia
Jouko Grönholm: Sampo Haahtela 100 v. muistokirjoitus
Kirjailija Sampo Haahtela
Maija Saleva: Kieltenopettajana 1960-luvulla
Kari Kiesiläinen kertoo koulumuistoistaan
Normaalioppilaan muistelmia, Jukka Vuori (60-luku)
Muistelus, Pekka Pihlanto (50-luku)
Kati Virtanen, yo 1960, muistelee
Joutsenlampi muistoissamme
Joutsenlampi-artikkeli Seura-lehdessä
Kati Virtanen, yo 1960, muistelee



Katri Virtanen o.s. Lehtonen:


PÄIVÄKIRJOJENI KERTOMAA                                          


 ”Oli aika jännää! Tuli rock ja tuli jive ja tuli James Dean ja minäkin elin siinä menossa mukana...”

 

Aluksi kirjoittelin tämän muisteluni mielessäni luokkatoverini Pekka Pihlannon ansiokas norssimuistelu. Ajattelin, että tyttömäinen muistojen koostelma olisi ehkä tarpeen, koska myös Antti Kiviruusun kivassa kirjoitelmassa  1960-luvun Norssista on kovasti ”poikamainen ”näkökulma. Tyttöjä tässä selvästi kaivataan muistelemaan omaa koulunuoruuttaan, nuoruuttaan Turussa.

Tutkiessani päiväkirjojani muistot pulpahtivat pintaan. Suorastaan kipeästi pintaan. Mitä aikaa me 50-luvun loppupuolen koululaiset itse asiassa elimmekään! Suurta murrosta. Tai sen alkusoittoa ainakin. Oli kuin edellisen vuosisadan ”Euroopan hullu vuosi” olisi tullut takaisin nuorison ”hulluiksi vuosiksi”. Me emme enää kasvaneetkaan samanlaisina kuin vanhempamme. Sotako muutti kaiken? Siksikö me aloimme kaivata jonkin muotoista itsenäisyyttä? Ei se varsinaista kapinaa ollut, mutta nuoriso kaipasi muutosta. Iloa sodanjälkeiseen ankeuteen viimeinkin. Nuorista tuli oma ryhmänsä lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Niin selvää eroa ei ennen ikäluokkien välillä ollut.

Nuoret herättivät ryhmänä huomiota, kiinnostusta. Vähitellen kokonainen kulttuuri sai oman nimen -nuorisokulttuuri. Se hiipi kaikkine muotoineen kuin huomaamatta joka puolelle. Teinikunta-aate sai aivan uuden merkityksen. Musiikki myös. Elokuvat - kirjallisuus. Vähin erin tuli ”muoti”. Vaatetus muuttui. Kaikessa se tuntui. Muutos...

Se on yksi tarinointini kohde tässä jutussa. Toinen on  muistelut kouluajastani ja omasta nuoruudestani Turussa. Norssitytön silmät katselevat päiväkirjojen sivuilta silloista elämää - enimmäkseen vähän epävarmoina, mutta lopulta tarkkaavaisina. ”Syvämiettijäni” sanoi silloinen poikakaveri....

Aion ottaa kirjoitelmaani huomattavasti kepeämmän linjan kuin pojat. Ja laveamman. Kirjoitan, kuten tulette huomaamaan, välillä ”aidasta” ja välillä ”aidanseipäistä” - Sellaisia ne päiväkirjani kertovat. Jos se jotenkin  jotakuta vakavamielistä norssilaista  häiritsee, on paras jättää lukeminen tähän. Muistojen kultaama nuoruutta ei ryppyotsaisena voi lähteä kertoilemaan... Anteeksi myös etukäteen mahdolliset aukot ja virheet muistikuvissani. Nuorten päiväkirjat noina aikoina (eiköhän kaikkina aikoina!) saattoivat olla tytöillä tuskallisen tarkkaan kuvailtuja, tunnelataukseltaan mittavia selostuksia ”jostakusta” ja tuohon ”johonkuhun” liittyvistä tuntemuksista, vaan itse  asiasisällöltään kurjan puutteellisia.


50-LUVUN KOULU OLI YLEENSÄ VAHUUTTAAN PÖLYINEN. SUU-JA SORKKATAUTIA ESIINTYI

Vähän kulahtaneen kultainen on tässä yhteydessä oikea sana kuvaamaan ainakin omia muistojani kouluajoilta. Jo Turun Yhteislyseossa - siinä kylmässä postitalossa torin kulmalla - oli vallan omalaatuinen tunnelmansa. Siellä se kait kuitenkin johtui enemmänkin tilojen ahtaudesta. Vaan ahdasta oli muissakin kouluissa. Ne olivat vanhanaikaisia, kaikki. Komeita, kauniita kivirakennuksia ulkoa, tunkkaisia sisältä. Sekä konkreettisesti että hengeltään. Norssi uutuutena oli paradoksi Turun koulumaailmassa tässä suhteessa. Kaunis tai komea se ei todellakaan ulkoapäin ollut - kaikkea muuta. Mahtipontinen kylläkin. Erikorkuisia suoria betoniseiniä ikkunoineen jökötti Martin kaupunginosan muiden uusien betonikerrostalojen kaverina Itäisen Pitkäkadun ja Mestarinkadun kulmauksessa. Vaan sisältö - ja etenkin henkinen sisältö - oli kaikkea muuta kuin tunkkainen. 1950-60 luvuilla poikkeuksellinen ja uusi oppilaiden ja opettajien tasa-arvon tunne muodostui pikkuhiljaa sen jälkeen, kun koulumme muutti ”Suomen upeimpiin koulutiloihin” ja syksyllä 1957 muuttui Turun Normaalilyseoksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että eräitä vanhoja, komeita turkulaisia koulurakennuksia ei olisi pitänyt purkaa. Ajattelen tässä vaikkapa Snellmanin koulua kauppatorin kulmalla. Tai omaa postitaloamme. Eikö niiden sisustusta olisi voinut muuttaa nykyaikaiseen muotoon ulkokuorta särkemättä. Mikä hirvitys nousikaan meidän kauniin postitalon koulumme paikalle. Rumempaa rakennusta kuin ”KOP-kolmio” ei taida Turusta löytää. Omalaatuinen se kyllä on, ja kuulema pian muisto sekin. Rakentaisivatpa siihen nyt uuden ”postitalon” -entisen ulkomuotomallin mukaan!  

Asiasta toiseen hypäten - eli norssina norssilaisuuteen. Jo heti alkuun voi sanoa, että Norssissa ei opettajia pelätty. Heitä kunnioitettiin kutakin ansioittensa mukaan, mutta minun muistoissani pelätä ei tarvinnut ketään. - Aikaisemmin kyllä. - Haakon Wainiota, lempeän Hilma Ollikaisen jälkeen uskonnonopettajaksi tullutta pastoriopettajaa, minä ainakin pelkäsin. Hän kun huusi aina sanottavansa. Varsinkin rippikoulussa. Me meidän luokan tytöt kävimme melkein kaikki rippikoulumme jostain syystä Martin seurakunnassa, jonka pastorina Haakon toimi. Iäksi on korviini jäänyt huuto: ”Suu- ja sorrkkatautiset ulos!” Joillakin vanhemmilla tytöillä oli huulipunaa tai kynsilakkaa - voi varjelkoon. Minua Haakon kutsui kyllä hyvin lempeästi ”totiseksi torrvensoittajaksi”, määre, jota en ollenkaan ymmärtänyt. Johtui kait vain tunnollisesta läksyjen luvusta.

Tietenkin vielä silloin, kun syksyllä vuonna 1953 tulin oppilaaksi Turun Yhteislyseoon sen toiselle luokalle, kouluolot ja koulunkäyntitavat olivat  perin vanhakantaisella mallilla koko Suomessa. Opetettiin niin kuin oli vuosikymmeniä totuttu. Opettaja oli ehdoton auktoriteetti, jota oppilaiden kuului kunnioittaa kaikin tavoin. Vanha tapa oli myös luokan kesken salaa pyrkiä kohdistamaan huomio kulloisenkin opettajan omalaatuisuuksiin vääntämällä niistä vitsejä ja antamalla joskus lempinimi. Usein se oli vain  pelkkä etunimi. Kaikille opettajille ei lempinimiä annettu - ja ehkä he hukkuivat historian hämärään sitten.

Opetus  sinänsä oli  vielä 50-luvulla opettajasta riippuen melko tylsää. Läksyjen kuulustelu - uuden asian opiskelu kirjasta tai taululta vihkoon kopioiden - ulkoaopettelu - uudet läksyt seuraavaksi tunniksi - sitä se oli yleensä tunnista toiseen. Minkäänlaista oppilaan oma-aloitteisuutta ei monikaan opettaja ollenkaan hyväksynyt, ehkä  joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Suurin poikkeus ja mieleenpainuvin oli ehdottomasti aikanaan Norssin rehtori ja minulle hyvin rakkaaksi tullut äidinkielenopettaja,  Sampo Haahtela. Tällaiset opettajat - ne poikkeukset - ne jäivät nuorten mieliin ja elämään -vuosikymmeniksi jotkut jopa. Viittaan tässä esimerkiksi Olli Miettiseen - opettajaan, jota en koskaan itse saanut tuntea (harmikseni -myönnettäköön), mutta joka ilmeisesti on hyvin voimakkaasti jäänyt niiden oppilaiden ”omaksi”, joita hän opetti - viittaan taas Pekkaan ja Anttiin tässä. Tapasin toki hänet monesti Seniorinorssien tilaisuuksissa, mutta aina niiden Omiensa ympäröimänä. Tutustumiseen ei siis ollut oikein mahdollisuutta silloinkaan. Toivoin aikanaan kovasti, että joskus olisi!

Olisi myös ollut ennenkuulumatonta vielä 50-luvulla, jos luokan pulpetteja olisi jotenkin siirrelty: - ryhmitelty, laitettu ympyrään tai vaikka neliöiksi. Mahdoton tehtävä Norssissakin, vaikka siellä jo vähän vapaamielisemmät opettajat saattoivat jopa istahtaa opettajanpöydän kulmalle. Mutta että ryhmätöitä - ei sellaisia silloin tehty. Sellainenhan olisi sekoittanut koko luokan järjestyksen. Oliko koulussa  minkäänlaista oppilaskirjastoa edes Norssin alkuaikoina? Enpä usko olleen. Kun aikanaan sain omassa toimessani  idean opettaa inhotun Kalevalan ryhmätöillä kuvisopettajamme tehdessä yhteistyötä töiden kuvituksessa, Kalevala meni oppilaiden päähän kuin häkä. Varsinkin Pohjan akka oli pelottavampi kuin Gallen-Kallelan ikinä. Sammon ”olomuoto” ja kohtalo ja Ilmarisen kyisen pellon kyntö kiinnostivat ihan eri tavalla kuin kirjasta tankkaamalla.


LAPUALTA TURKUUN - PELTOMERELTÄ VAAHTERAPUISTOIHIN

 Muutin perheeni kanssa kesällä 1953 Turkuun Lapualta, Etelä-Pohjanmaalta. Lapua oli vielä silloin hyvin vahvasti herännäisliikkeen ”kotiseutua”. Körttiläisyys, tummiin pukeutuminen ja muutenkin kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä ilmenevä vanhanaikaisuus ja jäykkyys oli paikallisen väestön keskuudessa jokapäiväistä. Aloitin koulunkäyntini Lapualla kansakoulun kolmannella luokalla. (sinne taas perheeni muutti Vihdistä... vallan kaukaa siis) Lapuan Yhteiskoulu, jossa kävin keskikoulun ensimmäisen luokan, ei tässä ylenmääräisen uskonnollisuuden suhteessa ollut mikään poikkeus. Reaaliaineita opettivat järjestään papit tai heidän vaimonsa. Jopa luonnontieteitä siis. Meidän tyttöluokkamme oppilaat olivat lettipäisiä äitiensä - enimmäkseen maalaistalojen emäntien – huivipäisiä kopioita. Muotista ei hevin poikettu. - Letit oli minullakin, vaikka isäni oli työnjohtajana Lapuan Valmetin patruunatehtaalla ja asuimme Lapuan ensimmäisissä  kerrostaloissa - tosin vain kaksikerroksisissa. 

Minulle Turkuun muutto merkitsi vapautta. Maaseudun ahtaudesta kaupungin avaruuteen - melkoinen paradoksi, kun sitä nyt ajattelee. Lapuallahan sitä avaruutta piti riittämän. Siellä ei ollut oikeaa merta lähimaillakaan. Oli peltomeri - talvisin valkea, keväisin ruskea, syksyisin kullanhohtava peltomeri, jossa oli sadoittain latosaaria. Ja edelleen kesäisin melkein kokoonkuivuva Lapuanjoki, joka halkoi tasaista maisemaa. Eipä ollut oikeaa merta Turussakaan näkyvillä, vaikka me perheen lapset niin luulimme. Joki, harmaanruskea, oli täälläkin maiseman halkojana. Mutta joenrannat olivat upeat vaahterapuistoineen. Ihastuin vaahteroihin. Viettäkää hetki Tuomiokirkon kohdalla jokirannan vaahteroiden alla syksyisenä päivänä. Mikä värien upea  sekoitus maassa lojuvissa lehdissä onkaan...

Turku oli kaunis, vihreä kaupunki. Varsinkin Tuomiokirkon tienoo, jossa asuimme, oli talvisinkin kodikkaan viihtyisää, enimmäkseen puutaloseutua vielä 1970-luvulle asti. Turkua ei silloin 1950-60-luvuilla voinut olla rakastamatta.--- Myöhemmin tuli suru Turun puolesta.

Olin siis onnellinen, iloinen tyttö tullessani Yhteislyseon toiselle luokalle syyslukukaudella 1953. Luokassa oli melkein 30 tyttöä. Miltei maksimimäärä niihin aikoihin, tosin Lapualla luokallani oli 45 oppilasta. ”Liian suuri” nykyajan oloon, vaikka tyttäreni, joka toimii Helsingin Kuvataidelukion apulaisrehtorina ja opettaa kieliä siellä, sanoo, että heillä nykyään on tuonkokoisia kursseja, isompiakin, aivan yleisesti ja yhtä ahtaissa tiloissa, kuin missä minä aloitin silloin.


AURAKADULLA JA POSTITALOSSA. TUHKIMO JOULUJUHLISSA

Koulumme toimi tuolloin  kahdessa paikassa. Me tokaluokkalaiset  tytöt olimme ”vuokralaisina” Aurakadun Tyttökoulun tiloissa. Joitakin tunteja pidettiin ”postitalon koulussa” eli varsinaisessa Turun Toisessa Yhteislyseossa, kuten koulun virallinen nimi silloin kuului. Postitalossa, joka siis oli todellakin aikaisemmin toiminut Turun pääpostina, ei ollut ollenkaan esimerkiksi kunnollisia voimistelutiloja eikä  kunnon juhlasalia. Useimmat koulun yhteiset tapahtumat  pidettiin tyttökoulun liikuntasalissa.

Siellä luokkamme, kaikki luokkamme, viidennet A ja B ja C esittivät vuonna 1956  joulujuhlissa - perinteen mukaan - näytelmän. Tuhkimon. Vesterisen Leila oli itseoikeutetusti eteerisen hentona ja vaaleana itse Tuhkimo. (Hänen serkkunsa oli ”filmitähti” Ruth Johansson.) Minä sain esittää hyvää haltiatarta, Celestrineä, Klasu Lilja C:ltä oli prinssi, ja Penna kuningas. Weissmanin Paula oli kuningatar. Lappalaisen Antero, B-läinen, oli kaveri, josta kaikki pitivät. Lempeä, hauska ja ymmärsi tyttöjä jo silloin. Vaikka perheessään oli pelkkiä poikia! Antero eli ”Eero” oli näytelmän lakeija, Grim. -- Jostain syystä tuohon aikaan annoimme tietyille luokan pojille nimet seitsemän tunnetun veljeksen mukaan,-- niinpä Eero-Anterolla oli kovasti asiaa minulle :”.. hänen olkaimenkoristuksensa tai mitkä härvelit ne nyt ovatkaan (epoleteista en tiennyt!) olivat koko ajan tippumassa ja hän  sanoi mulle:´Kati viitsisitkö panna ne hyvin. Ja mä laitoin yhtämittaa.”....Antero teki minulle  näytelmään omalaatuisen kruunun. Hän jotenkin järjesti niin, että kruunuun syttyi kynttilät. Kannoin selässäni siis pattereita. Antero hihitteli selkäni takana roolinsa kesken: ”Kati, varo pattereita!” En totisesti saanut kääntää selkääni näyttämöllä. Yleisöä joulujuhlassa huvitti vallan väärässä kohtaa, kun haltiattaren kruunu rupesi ”tuikkimaan”....kesken esityksen. Sähkökatkokset eivät millään muotoa olleet Anteron vika, joten minua vaan sisäisesti nauratti itseänikin, kun replikoin: ”Moni kyynel karvas ankee, maahan kovaan, kylmään lankee. Kun ne valuu virtanaan, näyttää Herra armoaan. Miks hän muuten meille ois, luonut taidon pyyhkiä ne pois?”  Se oli Topeliusta se.  Harjoittelimme  kovasti koulutuntien jälkeen. Esitimme Tuhkimon kaksi kertaa - ensin alaluokille ja sitten muille. Välissä kävimme ”Nixissä” (Phoenix - silloisen Yliopiston kahvila Aura-Yliopistonkadun kulmassa) syömässä roolivaatteissamme. Se huvitti kovasti henkilökuntaa siellä. Ja vielä....”Lunttu lupasi OSCARIT Klasulle ja Leenalle, vaikka mun mielestäni se  toinen olisi kuulunut Leilalle.” Kaveri ensin!

Luokkamme oli tyttöluokka. Se tarkoitti kahtakymmentäneljää kikattelevaa ja meluisaa nuorta naista. Vastaavasti oli poikaluokka. Se, ja kolmas, C-luokka, jota emme oikein tunteneet edes, toimivat pääasiassa postitalossa -- Aurakadun koulu kun oli nimenomaan tyttökoulu, ”Nunnala”. Ei sinne poikia tahdottu oikein päästää. Joskus oli vaan pakko. Tyttökoulun rehtori oli luku sinänsä. Hän oli kaikkien kauhu. Roteva neiti-ihminen. Musta tukka oli leikattu geometrisen tarkasti kulmikkaaksi. Viivasuora otsatukka. Viivasuorat sivuhiukset ja viivasuoraan leikattu lyhyehkö takatukka. Ei uskoisi, mutta siinä oli ihka oikea tyttökoulun rehtorin stereotyyppi. Hän oli jotenkin julmanoloinen nainen. Etenkin, kun oli yleisessä tiedossa, että hän inhosi meitä yhteislyseolaisia kaikella tapaa. Enemmän jopa kuin ressulaisia, poikakoululaisia, joiden koulu oli ihan vastapäätä. Hänellä oli tapana seistä yläkertaan menevillä rappusilla ja tuijottaa sieltä korkeuksistaan meitä mustilla pistävillä silmillään. Me pysyttelimme erillämme ”hänen tytöistään” omalla tontillamme koulun alakerroksessa. Kukaan ei erehtynyt menemään  ilman syytä rappusia ylös pyhimpiin kerroksiin. Pihamaalla me samoin olimme omassa ”kulmassamme” lähellä sisääntuloporttia. Muutenkin Nunnalan tytöt jäivät koulunuorison touhuissa meille vieraiksi.

Tyttökoulun myöhemmän rehtorin  tunsin sitten henkilökohtaisella tasolla perhetuttavana. Herttaisempaa ihmistä saa hakea. Täysi vastakohta edeltäjälleen.

Joitakin tunneistamme pidettiin postitalolla. Siellä oli aina jännittävää. Se oli sitä aikaa, jolloin ainakin tytöt ahkerasti näitä - enimmäkseen oman poikaluokkamme kavereita - vilkuilivat. Pojat ei meistä  tytöistä vielä tuolloin niinkään välittäneet. Koin oloni vallan kiusalliseksi kerran pihamaalla, kun Honkasen Veikko ”Hulmutteli välitunnilla  mun tukkaa ja mölysi: Kattokaas kuin kauniit kutrit Katilla on, kato nyt Veli(krr) Katin kiharoita.” Tämä  sattui maaliskuussa -56. Pelkäsin kovasti, että minulle naurettiin, vaikka minulla pitkä luonnonkihara tukka olikin.


”ISKAN HAAREMIN” JALKAVAIMOKO?  ENTÄ”MIMMIN MISSIT”

Itse olin kolmannesta luokasta lähtien kuolettavasti ihastunut siihen ”pahaan poikaan” eli Salmisen Ismoon, Iskaan, josta Pihlannon Pekka muisteloissaan kertoo. Ismo asui samoilla kulmilla kuin minäkin eli Kerttulinkadun tienoilla, ja näin häntä siis muulloinkin kuin vain koulussa. Ja kovasti yritinkin nähdä.... Iska viis veisasi meikäläisestä. Lausui jopa joitain mieltäraastaneita huomautuksia 13-vuotiaan ”muodoista” - tai pikemminkin niiden puutteista. Parin vuoden päästä(!!)viimein totean: ” Ei Iska musta välitä. Kylmä totuus on että I on huomannut, mitä mä ajattelen hänestä ja yrittää vain pitää mut itsellään haaremitarkoituksessa. Jalkavaimona. Mitä mä teen?”.... Voi Kati-parkaa--jalkavaimona!!! Minkäköhän laisia luulin sellaisten olevan. Iska-parkaa myös! JOS hänellä OLISI ollut moisia. Ei siinä paljon lohduttanut se, että poikaluokan oltua vuorollaan meidän luokassamme, löysin useasti pulpetistani kortteja tai paperilappusia, joissa luki :”Id love Yu bo”! Tai vastaavaa. Niiden lähettäjän tiesin vallan hyvin, vaan ei se Iska ollut, ei.

Pekka muistelee, että Iska vaihtoi koulua joidenkin pienten keppostelujen takia sitten Mestarinkadulle muuton jälkeen. Oli siinä kyllä kyseessä aika isot keppostelut! Silloin meillä oli luokanvalvojana Leena ”Lahtiska”, todella mukava englanninopettaja. Leena oli täynnä pyhää kiukkua Iskaa kohtaan, ja niin sai poika lähteä koulusta. -Ansionsa mukaan... Ja minä itkin..

No, Iska muutti Puolalan Yhteislyseoon, ja henkilökohtainen henkinen elämäni ainakin rauhoittui huomattavasti. Iska näet muutti myös pois Kerttulinkulmilta, enkä enää juuri nähnyt häntä. Vaikka myöhemmin tuntui, että hän yhtäkkiä halusikin nähdä - minua! Ja tosiaan -muutamia vuosia myöhemmin olen kirjoittanut päiväkirjaani, että eräissä koulumme konvareissa ”Laaksosen Iska ilmestyi yllättäen paikalle, ja nyt hän kyllä suvaitsi huomata mutkin. Mutta mulla on jo oma rakas seurani - katselkoon vain.” Haa, oli pientä kostontuntua kuitenkin ilmassa.

Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi postitalolle ja Aurakadulle. Meillä tytöillä oli tuolloin ensimmäisten keskikoululuokkien aikana  jonkin aikaa luokanvalvojana ja äidinkielenopettajana ”Mimmi” eli neiti Lempi Aalto. Hän oli tomera, tiukka ja mukava. Ulkonäöltään hurja, sydämeltään kuitenkin ”kauhean kiva”. Kirjoitin äsken sanan ”hurja”. Syy oli tämä: Hänen toinen silmänsä katsoi suoraan ja toinen sinne tänne. Koskaan ei ihan varmasti voinut tietää, ketä hän tarkoitti, kun kehotti vastaamaan kysymykseensä.

Siihen aikaan oli tavattoman muodikasta perustaa ”kerho”. Ei tietenkään mitään koulun kerhoa, ei sellaisia ollut silloin vielä...Niinpä me muutamat meidän luokkalaiset perustimme  1955 ”Mimmin missit” -nimisen kerhon. Siitäkin näki, että pidimme Mimmistä kovasti. Kerho kokoontui aina silloin tällöin jonkun jäsenen kotona. Meitä oli ainakin Vesterisen Leila, Simosen Kaija sekä Lehtosen Marja-Liisa, Vuorisen Anja, Silvennoisen sisarukset Eeva ja Liisa, Jalassolan Pirkko, Rantasen Leena ja minä. Sittemmin kerhoon alkoi olla tunkua, se hajosi  ja muutti sitten nimensä ( SKK:ksi, mitä lie tarkoittikin) ja jäsenistöäänkin ja toimi vielä jonkin aikaa. Antaumuksesta kertoo se, että silloin, kun maassa ja siis Turussakin, oli yleislakko maaliskuun alussa 1956, eivätkä bussit kulkeneet, vaelsimme jalan Vähä-Heikkilään Silvennoisille. Luulisin että tarkoituksenamme oli lähinnä kehittää jonkinlaisia kirjallisia harrastuksia keskuudessamme, mutta enempi kaverien yhteiseloa se kehitti. Toimin itse sihteerinä.  Ne tuonaikaiset pöytäkirjat ovat vielä tallella minulla.

(Pirkko kehotti minua vielä äskettäin polttamaan ne ---- sekä päiväkirjanikin!!! --- ENKÄ TAATUSTI  POLTA! Älä taas yritä komennella, tai jätän ne testamentissani sinulle. Ehdolla, että et saa hävittää niitä! Ja on luettava päivittäin. Mitäs SIITÄ tuumaisit?) 

Niitä pöytäkirjoja ei totisesti tulevan äidinkielen opettajan tuotoksiksi oikein uskoisi. Villiä, olevinaan humoristista sekasotkua koko vihot täynnä.... --Eivät kuitenkaan päiväkirjat. Ne ovat sen ”totisen torvensoittajan” tuotoksia. Viihdettä lapsenmielisille alkuaikoina, vakavaa elämän havainnointia ja pohdiskelua myöhemmin.


” ROCK AROUND THE CLOCK” JA MITÄ SITÄ MUUTA OLIKAAN 

Myöhemmin suomenopettajaksemme tuli tuo Pekankin mainitsema ”Nalle”, leppoisa mies, joka oli lisäksi hyvin kiinnostunut nuorison ”muotivirtauksista”. Niinpä kun Turkuun sitten saapui oikea ”rock”-orkesteri ”pitämään sitä silloin kovasti turhaan paheksuttua konserttiaan konserttisaliin, me meidän koulun porukat huomasimme suureksi hämmästykseksemme Nallen istuvan melkein eturivissä salissa - tosin vähän ”kyyristellen”. Koko rock-konsertti oli etukäteen lehdissä – lähinnä Turun Sanomissa tuohtuneesti tuomittu ”nuorison villitsemiseksi”.

Rock oli uutta. Jännittävää.  On kuitenkin muistettava eräs tärkeä seikka. Vaikka koko Suomen lehdistö kohisi tästä ”rock-villityksestä”, meidän oli itse nähtävä ja koettava, mistä oikein oli kysymys. Ei nuoriso tuolloin, sen paremmin kuin nykyäänkään, hyväksynyt mitä tahansa, jota joku hurjaksi  tai ennenkokemattomaksi kehui. Niin oli myös rockin laita. Se oli itse arvosteltava. Muistan, että melkoisen ennakkoluuloisina me konserttisaliin silloin menimme. Ja vähän samanlaisina, epäröivinä, sieltä palasimme. Yhtä kokemusta rikkaampina. Vaan ei tuo mitään maita ja taivaita kääntänyt. Oli vähän sellainen olo, että ”paljon melua tyhjästä”.

Olimme aiemmin usein olleet ”iskelmä- ja ja jazzkonserteissa”. Niissä kävi koko Turun nuoriso, vanhemmatkin. Konserttitalolla soitti  Olli Hämeen orkesteri, Sacy Sand, The Ditty Dealers, Gusse Rössi, Onni Gideon, Brita Koivunen, Herbert Katz, Paavo Einiö juontajana. Sellaisia nimiä muistan. 

– No, nyt oli kyseessä samalla paikalla sitten se ROCK! Ulkona oli poliiseja kuin pahimman mellakan odotuksessa. Istuimme kavereidemme kanssa aivan salin etuosassa ja olimme lähinnä ällistyneitä, kun salin takaosaan ryntäsi joku joukko ”pidättämään villiintyneitä nuoria” ja kantamaan heitä ulos. Emme me - suurin osa nuorista - villiintyneet rockista millään lailla. Uusi kokemus toki, mutta paljon oli vielä edessä, ennenkuin se miksikään nuorison ”villitykseksi” tuli. Kaikille tuskin koskaan. Toki siellä konsertissa oli pari, kolme ihmistä noussut seisaalleen taputtamaan orkesterille Eivät he muistini mukaan tanssineet - hyppivät enintään. Taputtivat seisaaltaan ehkä tavallista villimmin... Oliko se pelkkää provosoitumista? Ehkä hyvinkin. Ehkä myös  todellista innostumista. Yleisesti ei konsertin jälkeen  herännyt kuitenkaan mitään ”kapinaa” - vielä. Kirjoitin vimmoissani muutamien kavereiden kanssa erittäin vihaisen yleisönosastokirjeen Turun Sanomiin, jonka syytä mielestämme koko konsertin provosointi oli. Media oli media jo tuolloin! 

Musiikkimaku oli  vielä silloin 1950-luvun puolivälin tienoilla rockin vasta hiipiessä esiin jostain kaukaa hyvin samanlainen niin nuorilla kuin vanhemmillakin. Itse olin erityisen harras  operetti-oopperamusiikin ja klassisenkin ystävä. Radio niitä soitti, ja radiota silloin kuunneltiin. Televisio oli kyllä jo tullut -uutuus sekin, mutta alkuun se näytti kultakaloja, visailuja  ja jääkiekkoa(sentään).  Isäni lauloi Laulun Ystävissä - tunnetussa turkulaisessa kuorossa - pidän edelleenkin mieskuorolaulusta. Ennemmin sitä kuin rockin pahimpien muotojen meteliä. 

Sen  myötä – rockin - kuitenkin jotkut jo silloin kapinoivat vanhempiensa mielipiteitä vastaan. Murrosta ja uhmaa - sitä kait... Oli kellä oli.

Sitten tietysti kiinnostivat edelleen  ne iskelmät. Jazz myös - lauloihan esim. Brita Koivunen ihan selvästi jazz-sointuisia kappaleita. (Tapaamme mieheni kanssa käydä heinäkuun toisena viikonloppuna veneellä Taalintehtaalla. Siellä pidetään tuolloin ”Baltic jazz”. Parin vuosikymmenen perinne. Melko rauhallinen - todella jazziin keskittyvä viikonloppu. Meren äärellä. Yleensä yhtä aikaa Ruisrockin ja Hangon Regatan kanssa - siis rauhallista on ja pieniä, hyviä mm. venäläisiä jammaajia ja - Johanna Iivanainen.....Tämä oli mainos tämä.) No, silloin aikoinaan pidettiin enimmäkseen ulkomaisista, nykyisin klassikoiksi tulleista iskelmistä. Kieli oli englantia, tietysti: - I’m in the mood for love...Strangers in the night... True love... I dont care how much you love me.... sellaista se.


”MENNÄÄKS GOLF-KENTÄN KAUTTA? JOKU NÄKI ASEMAPUISTON KÄVELEMÄS KESPAN KÄYTÄVÄS”

Tuohon aikaan Turun oppikoulunuorisolla oli tapana ”käydä kaupungilla kiertämässä korttelia”. Se tarkoitti, että iltaisin eri koulujen teini-ikäinen nuoriso kerääntyi kävelemään  keskeisimpään kaupunkikorttelistoon. Kierrettiin lenkkiä Yliopistonkatu –Kristiinankatu – Erikinkatu - Aurakatu tai Humalistonkatu – Eerikinkatu - Aurakatu. Tarkoitus oli tavata ”tuttuja”, siis lähinnä samanikäisiä eri koulujen” kiinnostuksen” kohteita. Humalistonkadun varrelle perustettiin noihin aikoihin Mini-golf-rata. Sen ja ”Kespan käytävän” kautta (tarkoitti ilmeisesti Kestilän Pukimon alikulkua Yliopistonkadulta)  kiersi paljon nuorisoa Siinä oli kahvibaari, ja molemmat keräsivät nuoria varsinkin kesäisin, mikä oli tietysti radan perustajien tarkoitus. Päiväkirjoissani mainitsen ”golf-kentällä kulkemisen” vähän väliä . Jos joku sattuisi noin vain niitä lukemaan, hämmästys voisi olla melkoinen .Golf-kenttä keskellä Turun keskustaa!!  Vaan siitä kiertämisestä: Välillä vaihdettiin suuntaa. Yleensä se kaveriporukka oli oikeastaan tärkeämpi, ainakin korttelinkierrossa, kuin se  tietty ”kaveri”, etenkin ennen kuin täytettiin tuo 16-vuoden tärkeä ikä. Korttelinkierto ja viikonloppuna jossakin baarissa pikkupullan syönti oli oikeastaan terveellistä ja hauskaa, viatonta huvia. Tulipahan käveltyä! Sääli niitä, jotka asuivat kaukana keskustasta silloin. Siltä meistä tuntui.

Onneksi Turussa kulki ratikoita. Kakkosen raitiovaunu kulki aivan meidän kotitalomme ohi Hämeenkadulla. Pysäkki oli olohuoneen ikkunan alla. Aamuviideltä alkoi koko päivän kestävä kiljunta, kun ratikka tuli pysäkille, ja jarrut vinkuivat. Kumma kyllä siihen tottui niin, että jos joku aamu ei tuttua kiljuntaa kuulunutkaan, siihen sitten heräsi. Ei kovin läheltä keskustaa - kuten meiltä Hämeenkadulta -kuitenkaan juuri koskaan kaupungille ratikalla kuljettu. Kävellen se oli ilmaista ja yhtä nopeaa. Odottelin yleensä Vesterisen Leilaa Uudenmaankadun ja Hämeenkadun kulmassa. Jalassolan Pirkko liittyi seuraan Yliopistonkadulta. 15-17-vuotiaita tyttöjä ja poikia oli yleensä miltei säästä riippumatta aina jossain päin korttelia tai sen varrella runsain mitoin liikkeellä varsinkin viikonloppuisin. Kävellen käsikynkkää keskenämme me vietimme iltoja. Hiljaksilleen oltiin. Ei meistä koskaan valitettu missään. Siinä tavattiin Ressun eli Reaalilyseon poikia. Oli Tipulan eli Tyttölyseon tyttöjä. Porukkaa joka koulusta. Tapasimme vuorenvarmasti myös poikaluokkamme kavereita noilla kierroilla. Mm. Antero, Olli, Leppäkosken Reijo, Haiski ja Nurmisen Matti olivat siellä melko varmasti. Oli ”iso-Tase” ja ”pikku-Tase ”.Sellaisia kummallisia henkilöitä kuin ”Asemapuisto”, ”Piipin kaveri”, ”Pili-Pali Nyyhky”, ”Mutsu” ja jopa ”Keskonen(!)” saatettiin tavata. Muista kouluista. Kun ei tiedetty oikeaa nimeä. Kaikkien ainakaan.

 

KESÄTÖISSÄ -- JA SITTEN TULI JAMES DEAN, JIVE JA TEINIELÄMÄ

Olin kesän -56 jonkinlaisena juoksutytön ja yleishenkilön (myyntiä ja siivousta - elämäni kohtalo näköjään) sekoituksena koko kesäloman Turun Kuvauksessa. Siellä ystävystyin vanhempien työkavereiden kanssa ja opin tuntemaan myös, millainen oli sen ajan ”johtaja” ja varsinkin ”rouva”. Tiukkaa, tiukkaa... nuoret ankarassa valvonnassa ja kurissa. Olin jo edellisenä kesänä siellä ja kesän jälkeenkinpäin. Myös hyvin usein sunnuntaisin. Silloin oli kiire, perhe- ja hääkuvauksia oli paljon, 30-40 ”sarjaa” päivässä. Touhukasta aikaa, kun muistetaan, että koulua oli ja töitä tehtiin myös lauantaisin. Siellä tapasin paljon opettajiamme ja tietysti myös koulukavereita. Valokuvaus oli milteipä muotia tuolloin. Töitä riitti. En kuitenkaan valita mistään noissa päiväkirjoissani. Koko ajanhan sattui ja tapahtui!... Ja sain kipeästi tarvitsemaani palkkaa. Myöhemmin olin kolmena kesänä Kupittaan Savi Oy:ssä maalaamassa keramiikkaa--Ihan toisenlaiset oli työkuviot ja -suhteet siellä. Mutta aloitteisuutta arvostettiin kummassakin työpaikassani nuoressakin työntekijässä -aloitteisuutta, jota koulussa ei opittu silloin-- Tämä asia ei ole vuosikymmeninä työelämässä muuttunut. (Eräänlaisina ”työnantajina” mieheltäni ja minultakin on usein, hyvin usein kysytty, millainen sen nuoren pitää olla, joka otetaan töihin. ”Positiivinen, positiivinen, positiivinen ja oma-aloitteinen, kohtelias - ne ovat tärkeimmät ominaisuudet. Tumput suorina ja nyrpeä ilme: - varma: EI enää ensi kesänä tapaus - eikä suositella muille. Ja - hae aina ITSE kesätyösi! Ei se työnantaja sinun isääsi ole palkkaamassa!)

Kaikki nuoret olivat silloin kesätöissä, jos vain töitä sai. Työ kesti täyden päivän jo 14-vuotiailla.Koulu maksoi tuohon aikaan, eikä monellakaan perheellä ollut liikaa rahaa. Kaikkia perheen lapsia ei koulutettu. Moni lahjakas nuori jäi ulkopuolelle, ja toisaalta oppikouluun jäi ”roikkumaan” turhaa väkeä, joka olisi pärjännyt ja ollut tarpeen paljon paremmin ammattikoulun linjoilla.

Nuo vuodet 1956 -60  olivat merkittäviä Turun nuorison elämässä. Kuten jo aiemmin olen maininnut. Eikä pelkästään rockin vuoksi. 50-luvun loppuvuosia leimasi hiljalleen kaiken alleen kaatava muutos. Muutos nuorisokulttuurissa vähän joka puolelta katsottuna. Omasta näkökulmastani myös. Meistä tuli ensin ”teinejä”. Syksyllä saimme luokkasormukset. Ketkä jatkaisivat lukiossa seuraavana vuonna? Tuli selvitys Kouluhallitukselta Normaalilyseoksi muuttumisesta ja päätös, että 9.1.1957 muutetaan uuteen koulutaloon. Se jännitti. Nuorisokulttuurissa tapahtui itseasiassa paljon. Elokuvissa kävimme katsomassa mm. ”Nuoren kapinallisen” ja ”Edenistä itään”. Suomalainen elokuva ei silloin kiinnostanut, mutta ”Iskelmäparaati oli kiva.” Jos ei muualla, niin ”Nonarissa” eli Non Stop -leffassa, voi aina viettää edullisesti aikaa. Turussa niitä oli kaksi. Näytäntöön voi mennä istumaan milloin vain ja viettää siellä aikaansa niin kauan kuin halusi. (Halailuun sopiva paikka nuorille siis). Ohjelmistona oli uutiskatsauksia ja piirrettyjä filmejä, jotka pyörivät ”non stoppina”. Ei siis mitään varsinaisia elokuvia. Itse en erikoisemmin ihastunut James Deaniin. Minua kiinnostivat enemmän saksalainen ”Sissi”. Karl-Heinz Böhm, Doris Day ja Howard Keel, James Stewart. Elokuvan tähtiä. Simosen Kaijalle tuli tärkeä Elokuva-aitta-lehti. Siitä leikkelimme ”tähtiä”. No sitä surtiin, että ihan p-Tasen näköinen Sal Mineo kuoli siinä ”Jättiläisessä”. Myös James Dean -leffa.

Kesäteatterikin aloitti Vartiovuorella. Sinne rakennettiin jo ihan pysyviä kulisseja. Niitä käytiin kurkkimassa. Leilan pikkusisko, Anneli, näytteli siellä jotain lapsiroolia, mutta näytteli joka tapauksessa. Partiotoiminta oli vilkasta. Itse olin Turun Tähti-tytöissä mukana vielä naimisiin mentyäni. Kaupungilla kierreltiin iltaisin. Pirkko, Leila ja minä. Miten sitä jaksoikin. Käveltiin, käveltiin kilometreittäin, ja käytiin tanssilavojen liepeillä kesäiltoina ”kattelemassa ”Uittamolla ja ”Peukulla”, Peurakallion lavalla. Ei itse tanssittu paljoakaan - vielä. Leilan luona oli grammari, ja siellä eräs Kape ja Leilan veli opettelivat kanssamme. Myös tanssikursseja käytiin. ”Kaikki” kävivät. Oli teiniyhdistyksen järjestämiä ”vanhojen tanssien” kursseja - Tipulassa enimmäkseen - mutta niissä opeteltiin myös  muita tansseja - ja jiveä.

Eihän silloin tarvittu mihinkään ns. vanhoja tansseja. Niitä oli vain hauskaa opetella. Ei kouluaikana ollut mitään ”vahojen tansseja”. Oli toki ”vanhojen päivä”. Se tarkoitti, että seiskaluokkalaiset pukeutuivat penkkareiden jälkeisenä päivänä ”vanhoiksi”. Kirjaimellisesti.

Kaiveltiin komeroita ja ullakoita ja lisäiltiin vaatetukseen pitsejä, huiveja, olkihattuja, varsikenkiä, sangattomia silmälaseja... Pojat kaivoivat vanhoja liivipukuja ja piippuja esiin. Niissä tamineissa viihdytettiin sitten alaluokkien oppilaita se koulupäivä. Illalla oli ohjelmalliset tanssit - mutta ihan tavalliset hynttyyt päällä siellä tanssittiin . Ei mitään juhlapukumeininkiä tai vanhoja tansseja. Ne tulivat vastaan vasta ylioppilaskuntien juhlissa aikanaan.

Mutta niistä tanssikursseista. Käytiin ihan maksullisissa tanssikouluissa. Oli pakko, kun piti opetella jiveä. Se oli uusi, jännittävän vauhdikas tanssi. Liittyi mielissämme vähitellen siihen rockiin. ”Yks... kaks... sivulle - viereen... yks... kaks… taakse - viereen... ympäri ja vauhdilla! Lehtosen Ykä Ressusta oli vuosia uskollinen jive-kaverini.

”KESÄYÖN ON ONNI OMANANI” 

Kesätöistä ja tansseista poikkean välillä muunlaiseen, hyvin toisenlaiseen kesätunnelmaan. Hyvin tärkeään minulle.

Kirjoitelmani otsikko on PÄIVÄKIRJOJENI KERTOMAA… Haluan sen vuoksi ottaa tähän oheen katkelman eräästä sellaisesta:  ” 2.7.-58 On melkein keskiyö. Kirjoitan tätä paikassa ja tunnelmassa, jonkalaisessa on luullakseni vain erittäin harvoja päiväkirjoja täytetty. Istun näet kanootissani melkein keskellä Kassorinselkää ympärilläni henkeäsalpaavan ihana maisema ja vielä henkeäsalpaavampi hiljaisuus. On aivan tyyntä, niin tyyntä, että tuskin värekään rikkoo koko selän muodostamaa peiliä... Oikealla on aukea, jonka reunat ovat sinertävän harmaita saaria. Ne heijastuvat veteen.

Ja tätä suunnatonta kauneutta ja ihanaa hiljaisuutta, joka niin hyvin sopii mun tyyntyneeseen mieleeni, mä yritän sovitella sieluuni, jotta voisin aina säilyttää sen jossain sisimmässäni. Tämähän on kuin rauhan ja onnen vertauskuva. Jokunen kalanpolskahdus ja vesilinnun huuto vain välillä korostaa entistä selvemmin kesäyön hiljaisuutta.....”

Tällaisia kesäyön  hiljaisia hetkiä olen näillä samoilla vesillä kokenut monia, monia. Sillä vähänpä tuolloin, 17-vuotiaana, aavistin, että vain runsaan viiden vuoden kuluttua asuisin samojen rantojen äärellä, soutelisin samoja vesiä yhtä haaveellisena. En enää tyttönä, vaan nuorena naisena. Nyt vain rouvaksi kutsuttuna. 

Nykyäänkin, kun katselen ikkunastani ulos tai istun rakkaan mieheni kanssa parvekkella kesäiltoina, näen nuo samat vedet - milloin yhtä tyyninä ja hiljaisuuteen vaipuneina - milloin villeinä aaltoillen kantaen vaahtopäiden pitsihuntuja pärskeissään. Yhä heijastuvat rantojen puut ja kalliot veteen, ja yhä yhtä paljon tuo kauneus sisimpääni vaikuttaa... Kuin silloin - nuorena tyttönä kesäpaikkamme vesillä kanootissani hiljalleen meloessani.--- Olen paljon saanut, kun tämän onnen olen saanut. Kaiken muun ohella.


SEPE JA ENSISUUDELMA, RATIKAT VIELÄ JA UNKARIKIN 

Minulle syksy ja kevät 57-58 olivat hyvin jännittävää aikaa. Luokkasormukseni katosi ensimmäisen vakituisen poikakaverin, Ressua käyvän, mukavan ja komean, Lohtajan Sepon, taskuun heti ensitreffeillä. Silloin oli ”seurustelevan” parin merkki tuo luokkasormusten vaihto. Tyttö piti sormusta kellonremmissä ja poika yleensä  oikeassa pikkusormessaan. ”Sepe pyysi katsoa sitä, pani sen äkkiä taskuunsa ja selitti, etten saisi sitä ennenkuin seuraavana iltana Silloin huomasin sormukseni riippuvan Sepen kellonketjussa. Kun pyysin sitä takasin, Sepe vastas silmää iskien, ettei sitä enää saanut irti. Se ei mahtunut hänen pikkusormeensa. Se oli niin pieni. Sepeä harmitti. Omansa hän antoi mulle mun kellonremmiini.”

Elin outoa, uudenlaista elämää. Molemmille kokemus oli kait yhtä uusi ja hämmentävä. Ensisuudelma - kaikki siihen liittyvä - oli ensimmäistä tuolloin. Oltiin katseltu toisiamme kaupungilla ja muualla pidemmän aikaa. Yllätys minulle silti oli  melkoinen, kun Pave, Sepen uskollinen seuralainen, tuli syysiltana kysymään minulta: ”Lähtisiks sä ton Sepen kans elokuviin? Mun piti tulla kysymään, kun se ite ei uskalla.” Minä lähdin. Seurusteltiin puolisen vuotta. Oltiin pari kertaa viikossa kulkemassa käsi kädessä milloin leffaan, milloin jonkun kotiin, milloin käveltiin vain muuten.

”Sepe ei tykkää tytöistä, jotka kiroilee tai polttaa. Eikä sellasista, joilla on villapusero ja pitkät housut.” Sepellä oli myös jyrkkiä luontoon liittyviä mielipiteitä jo tuolloin, tulihan hänestä myöhemmin Turun seudun ensimmäinen luomuviljelijä. Ja myös yksi ”vanhan Turun” tulisista puolestapuhujista. 

Sputnikin menoa seurattiin. Televisio esitteli avaruutta jonkinlaisina piirroksina muistaakseni. Uutta... outoa. Katseltiin tarkasti tähtitaivaita. Mutta tuli myös muuta - silloin elettiin jo täysillä koulutanssien aikaa. Vähitellen halusinkin olla vapaa. En ollenkaan tykännyt istua saman kaverin vierellä koko iltaa. Sepe taas halusi, ei tykännyt ollenkaan, että ”hänen tyttönsä” tanssi muiden kanssa. Vaikka: ”Sepe on kyllä niin ihana. Mut mä haluun tanssia toistenkin kans. Mitä mä teen? Mitä mä oikein haluan?” Niin tuli sormus takaisin Katin sormeen. Olin helpottunut ja surullinen - yhtäaikaa. Myöhemmin seurusteltiin vielä - lyhyen aikaa. Murrosikää ja murrosta monella tapaa.

Vielä raitiovaunuista. Ratikalla ei edes kannattanut kaupungille mennä. Ketäpä siinä olisi tavannut. Eri asia oli muut matkat. Joskus oli niin kova kiire kouluun, varsinkin Norssin aikoina, että piti ajaa kolmosen raitiovaunulla koulun lähelle Itäiselle Pitkällekadulle saakka. Muutenkin minä kaipasin niitä ratikoita kauan ja hartaasti. Ne olivat lempeä matkustustapa. Mikä sääli, että se loistava yhteysverkko 70-luvulla purettiin. Tilalle tulivat katkuiset linja-autot. Häpeä Turulle totisesti. Häpeä ja ihmettely koko Suomen silmissä.

Muutama sana tuosta ”Haiskista”. Hänen oikea nimensä oli Heinrih Kiss. Hän tuli kouluumme  kait kolmannelle luokalle Unkarista. Hän kuului ns. Unkarin pakolaisiin. Kummallisen mustavalkoisesti politisoituneita me sen ajan nuoret olimme. Johtui varmaan sotien kipeistä muistoista vanhemmillamme. Sota-aika oli vielä lähellä. Kun Neuvostoliitto silloin vuonna 1956 meni kukistamaan kansannousua Unkarissa, meidän veljeskansamme maassa, jokainen Turussa, jokainen meidänkin luokalta osti Unkarin pienoislipun - paperisen - vastalauseena ”vapautukselle”. Haiski nyt oli kyllä tullut Suomeen jo paljon aikaisemmin, eihän hän muuten olisi voinut tuolloin luokallamme olla ja puhua täydellistä suomen kieltä, mutta yhtäkaikki hänestä tuli jotenkin tuon Unkarin ”vapaustaistelija” meidän mielikuvituksessamme. Haiski vain hymyili eikä  koettanut korjata asiaa mitenkään omalta kohdaltaan. Miksi olisikaan?


”PLÄIMÄLLÄ KRAMPPIIN” ELI PENNIN PORUKKA RETKEILEE JA TAITEILIIJAIHASTUS SEURANA MILLOIN MISSÄKIN 

Talvisin hiihdimme paljon. Joskus pääsi hiihtämään jo ihan omilta kulmilta, mutta yleensä kannoimme äheltäen sukset Kupittaalle, ja sieltä lähdimme hiihtämään Uittamon ja Ilpoisten lumisiin metsiin, jäiden aikaan jopa Hirvensaloon mäkeä laskemaan. Nykyisin  mentäisiin ”laskettelemaan”, vaan silloin  ei ollut mitään erityisiä ”hiihtokeskuksia” saati laskettelusuksia. Hiihtovaatteet oli kullakin omanlaisensa, minulla esimerkiksi duffelitakki. No, pitkät housut ja monot sentään oli jokaisella. Ja tietysti sukset – puusukset - joita isä voiteli. Meilläkin useat. 

”Pennin porukka”, ”Turun teiniyhdistyksen tervehenkinen reippailukerho” viralliselta nimeltään, teki kouluvuoden aikana monia suosittuja retkiä milloin minnekin Turun ympäristöön. Se oli tärkeä yhteisö monille nuorille. Ei siihen mitään erityisiä pääsyvaatimuksia ollut. Porukkaa oli eri kouluista. Piti vain olla teiniyhdistyksen jäsen. Penni keksi värikkäitä kohteita. Väkeä oli aina paljon, joskus 30-40 henkeä patikoimassa polkuja.

Eräänä syyspäivänä tehtiin unohtumaton retki meripartiolaisten veneellä ”Merisudella” eli ”Pläimällä” Krampin saareen Airistolla. ”Mun silmät on hirveen kipeet. En näe oikein mitään. Lääkäri laitto niihin jotain ainetta, joka pistää ne ”lepäämään”. Ei mua silti yhtään harmita. Ne tuli nääs kipeeks auringosta eilen Airistolla. Me mentiin Auran Tähtipoikien veneellä Krampin saareen Airistolla. Meitä oli eri kouluista. Ilma oli upee. Meri kimmelsi. Oli aikamoisia aaltojakin. Me laulettiin kauheesti.” Laulu oli osa ohjelmaa. Perillä plättyjen paisto ja tee varsinkin.

Laskiaisena oli pahvit alla, kun laskettiin mäkeä. Samppalinnalla tai: ”Sitten päätettiin lähteä Vartiovuorelle. Jesse (= Veikko Karskela, pitkäaikainen on-off ihastukseni) ja Lehtosen Ykä ja mä lähdettiin hakeen Jessen kelkkaa Aurakadulta. Ykä veti sitten mua siinä kelkassa ja osti mulle lihapiirakan Kaskenmäen alapuolen kiskalta.”... ”Myöhemmin kaikki turkulaiset sai varmana hermarin, kun koko Pennin porukka marssi läpi kaupungin jonossa kädet toistensa olkapäillä. Veli oli tullut siihen ja huusi aina tahtia, kun me marssittiin ja kaikki huusi ÖÖ  aina kun nostettiin jalkaa. Veli kanto kyllä mun ja Leilan pahveja. Jesse selitti sille, että hän on kuulema onnettomasti rakastunut taas. Ja katto mua! Aina se pelleilee... Kun tietäs, koska se on tosissaan - ei kait koskaan. Vitsailee ja naurattaa muita. Joskus se sattuu mun sisälleni ihan oikeesti. Just viikko sitten Jesse  sano mulle muka tosissaan, (sillon me oltiin kyllä kahdestaan) et kahden vuoden päästä mä olen kuulema rouva Kati Karskela. Ja että me mennään häämatkalle Leonardo da Vincillä Amerikkaan. Mä pelleilin takasin ja sanoin, et niin hullun nimisellä laivalla mä en lähde. Ei tuu häistä mitään...” 

” 27.8.-58 Kaupungilla illalla. Golf-kentällä tuli Veikko (= Jesse) Tuula-siskonsa ja Erosen kans vastaan meitä... Kävelimme sinne sun tänne. Sitten Jesse ehdotti, et mentäis kaikki Karskelalle puurolle. Klo oli 22.30! Soitimme levyjä, söimme puuroa ja pidimme spiritistisen istunnon. Henget kolisteli kauheasti. Lisäksi Jesse näytti mulle piirustuksiaan. Hän on tosi loisto piirtäjä ja veistäjä myös. Yhden hän lupasi mulle.”... Se piirustus on minulla muistojeni arkussa. Veikko (Jesse)  Karskela on menestynyt taiteilija nykyään. Lääkärintoimensa ohella. Hänen ”Vihdoinkin eläkkeellä”-teräs-lasi- teoksensa on todella loistava. Se koskettaa jotain herkkää elämäntyönsä tehneen sisällä.

”Penni” on Markus von Weissenberg, villin kemiöläisen veljessarjan yksi osa. Dani ja Timo kävivät Ressua hekin. Kaikki olivat partiolaisia. Timppa oli ikätoveri ja järjesti kerran melko erikoiset illanistujaiset heidän ”kämpässään” Vasaramäessä: ”Jesse piti koko matkan mua kädestä! Meidän piti hiipiä sen ”Kerberoksen” eli heidän huushollerskansa ohi yläkerran rappuja. Koko lauman. Sitten syötiin kaalisoppaa ja hihiteltiin sit hiljaa siellä. Leila istu Timpan sylissä, mitä kummaa! Joku yritti tanssiakin, mut siitä tuli liian kova ääni.”

Hauska sattuma muuten on, että nuorempi tyttäreni, joka on suunnitteluhortonomi ammatiltaan, tekee nykyään keväisin läheistä yhteistyötä ”Penni”-Markuksen kanssa Puutarhan Kevät-messujen yhtenä suunnittelijana. Markus johtaa niitä.


JULIA HIIHTÄÄ KAHDEN ROMEON KANSSA 

Pidin ja pidän itse paljon hiihtämisestä. Siskoni Raijan kanssa kävimme laskemassa mäkeä Piispankadun jälkeisiltä korkeilta rantatörmiltä alas Aurajoen jäälle. Se oli hurjaa menoa. Myöhemmin sain muuta seuraa. Kummallisesti alkoi Kerttulin- ja Hämeenkadun kulmaan ilmestyä poikia suksineen. Siinä Osuuskaupan kulmalla, joka oli meidän alakerrassa, odotteli ensin Suomisen Veli (Id lobe yu) minua hiihtokaveriksi. Myöhemmin saapui ”kilpailija” Simolan Esko, ”Simppa”, joka kävi Ressua. Joskus nuo kaksi odottelivat sitten yhdessä minua hiihtämään. Erään kerran olin kotimme pihanpuoleisella parvekkeella mattoja pudistelemassa: ”Ne tuli Kerttulinkadun yli siihen alapuolelle ensin Veli ja sillä oli Simppa kaverina.Veli kysy, lähtisinkö mä hiihtämään heidän kanssa. Simppa ei taaskaan puhunut mitään. On se ujo. Mut miks se sit haluu tulla mukaan. Hymyilee kyllä aurinkoisesti..”.... ”Me hiihdettiin Velin kans edellä, Simppa tuli perässä, paitsi jos oli kolme latua.”  Mistään ei kuitenkaan yleensä ollut sovittu etukäteen. Veli se vaan ilmestyi sinne alas. Tuli Vähä-Heikkilän kasarmilta Hämeenkadulle. Vaikka Uittamo oli kotinsa vieressä! Perhe kurkki olohuoneen erkkeri-ikkunasta. Varsinkin vanhemmillani oli hauskaa, kun minä ähisin punaisena ja nolona moisesta ”ihailusta”. En ollenkaan olisi niin välittänyt Velin ja Simpan itsepintaisesta seurasta. Koetin vähän vältelläkin heitä. Viimeistään Ilpoisten hiihtomajalla he kuitenkin odottivat minua. Ja minä kun odotin (tyhmyyttäni - se todettakoon tässä nöyrästi) vallan muuta seuraa, jota ei juuri saapunut - muita vain. Vaan joskus : ”Jessekin tuli sinne.(ihanaa!) Sitten me laskettiin yks hurjan jyrkkä mäki. Siellä oli jotain pikkupoikia ladulla kiljumassa ja mä päätin, että nyt näytetään. Onneks mä pysyin pystyssä. Jessekin huusi, et Hyvä Kati!  Veli hermostu, kun Jesse tuli siihen. Rupesi huutelemaan mulle: muistaks sä Kati sitä ja muistaks sä Kati tätä! Mitä se oikein meinas? Ihankuin me oltais joskus oltu yhdessä.” 

Suomisen Veli tuli myöhempinä vuosina minulle rakkaaksi ystäväksi. Hän oli innokas valokuvaaja  ja - vaikka olikin kova ”höpöttämään” - myös kovasti tyttöjen suosiossa. Hän kulki paljon mm. Pimmon kanssa ja Krohnin Marjonkin seuralaisena, ennenkuin tämä meidän kouluun myöhemmin tullut kaunotar (vaarallinen nainen, olen päiväkirjaani huomioinut!) ja Lakion Jussi löysivät toisensa. Jopa joitakin Turun Teatterin koulua vielä käyviä tanssiavustajia kulki suureksi ihmeeksemme Velin kainalossa aina jonkun aikaa. Me Velin kanssa pysyimme kuitenkin vain ystävinä kauan. Velin tapasin jonkun kerran Turussa koulun jälkeisinä vuosina. Hän oli naimisissa ja asui Helsingissä. Siellä hän toimi  tähtitieteen tutkijana Helsingin Yliopistossa käsittääkseni.


EI ORIONIN MIEKKA EIKÄ PEGASUKSEN NELIÖ PELASTANEET TURKUA

Olin itse nuorempana innokas tähtitaivaan ”tutkija” minäkin. Joskus 14-15-vuotiaana istuin usein tuntikausia syksyiltoina kotini lähellä Kerttulin kallioilla, kansakoulun alapuolella. Kuvitella saattaa, miten moinen juttu onnistuisi nykyisen ”valosaasteen” aikana. Piirsin tähtitaivasta  mustakantiseen vihkooni ja vertailin sitten omiani kirjaston kirjojen virallisiin tähtikarttoihin. Osasin tähtitaivaan kirkkaimmat tähdet ja kuviot ulkoa kuin vettä vain. Jos joku silloin olisi kertonut, että itseasiassa istuin Turun kekiaikaisen hirttopaikan päällä, minua olisi kyllä viety. Onneksi en tiennyt eikä kukaan kertonut. Yhteen aikaan kaveriporukkamme oli nimetty Pegasuksen tähtien mukaan. Pirkko, Leila, Liisa ja minä olimme se neliö.

Asuintalostamme kellarista löytyi sitä purkamista varten tehdyissä museoviraston alustavissa tutkimuksissa joskus 70-luvun puolivälissä keskiaikaisen luostarin seinärakenteita. Silloin iski tuo kaamea ”Turun tauti”. Kellarin holvit olisi lain mukaan pitänyt tutkia tarkemmin ja ehkäpä säilyttää - niinkuin talokin - mutta hys-hys talo purettiin, ja oletetun luostarin jäänteet jäivät levennetyn, meluisan Hämeenkadun alle. Hullua, sekavaa touhua se oli. Mielestäni kotimme tietysti olisi saanut jäädä paikoilleen, vaan ei. Kaunis  kaksikerroksinen nikkarijugend-talo sai mennä useiden muiden samanlaisten Hämeen- ja Kerttulinkadun talojen lailla. Katseltiin katkerana itku kurkussa... Paljolti samanlaisiin Piispankadun-Kasarmikadun rakennuksiin ei koskettu. Niitä siellä on joitain vieläkin. Olen käynyt esimerkiksi Agricolankadulla visiitillä eräässä ”entisöidyssä” puutalossa. Perhetuttaviemme  luona. Se oli niin kauniisti ”vanhanaikainen” ja samalla nykyaikaistettu toimivaksi - ja niin tuttu pihapiireineen. Melko paljon samanlainen kuin omamme oli aikoinaan siinä lähellä. Tuli melkein itku nyt.

Jotenkin harmitti jo silloin se ”Kaikki-Vanha-Alas” -into. Sellaisia korkeita, avaria huoneita ei enää rakenneta. Uunilämmitys tosin oli hankalaa, mutta ne meidänkin kaakeliuunimme upeine kuviointeineen olivat kauniit. Vihreässä maisemassa koivunrunkoja. Ilmeisesti käsin muotoiltuja maalattuja ja poltettuja. Jalkakäytävän yläpuolelta katsovat erkkeri-ikkunat olivat näköala moneen asiaan. Niiden pesu taas oli hengenvaarallista suorastaan. Kadunpuolen rappukäytävässä oli värikkäät lyijylasi-ikkunat. Vesi tuli sisään ja meni ulos. Lämpeni kaasuboilerilla, joka oli kylpyammeen yläpuolella. Tyypillinen sen ajan koti hyvällä paikalla Tuomiokirkon ja myöhemmän Yliopiston lähellä. Lääninsairaalakin rakennettiin samoihin aikoihin.


KIUSAAMISETA JA KATEUDESTA JA MUUSTAKIN ENNEN JA NYT

Poikkesin äsken jonkun verran  tavalliselta koulupolulta. Tein sen ihan tarkoituksella. Näitten muistelujen yksi tarkoitushan on heijastaa aikaansa. Ne ovat  kuin vanha, vähän himertävä peili, joka yrittää näyttää vähän himertävää  kuvaa siitä, mitä ja millaista joskus oli. 

Maailma tuntuu nykyään monella tapaa muuttuneen kovin kovaksi, välinpitämättömäksi. Klisee ehkä - tai sitten ei.  Puhutaanpa vaikka nykyään niin ikävästä,  jopa julmalta tuntuvasta koulukiusaamisesta. Mistä ihmeestä siinä pohjimmaltaan oikein on kyse? Jaa-a sen kun tietäisin, taitaisin melko kuuluksi tulla. Meidän kouluaikanamme sellaisesta ei puhuttu. Ei ainakaan minään ilmiönä. Eipä tosin ollut foorumeitakaan, joissa puhua. Nykyäänhän niitä tuntuu riittävän. -- Ilmenikö kiusaamista  siis ollenkaan? Luulen, että vastaus on... kyllä... sitä vaan ei kiusaamisena osattu pitää, eikä se ollenkaan ollut niin räikeää ja monitahoista kuin nykyään.

Emme siis mielestäni omana kouluaikana kokeneet mitään erityistä kiusaamista - pojilla oli enemmänkin pikkupoikien tapaan nahistelua ja tönimistä tai kaikenmoista naljailua monissa eri muodoissa. Entä tytöt? Joskus kirjoiteltiin pieniä juorunpalasia jostakusta jollekin kaverille pienen kirjelappusen muodossa koulutunnin aikana. Ei se tieto tai arvailu sen pidemmälle levinnyt. Aika viattomia ne lappuset sisälsivät (enemmänkin tietoa tai luuloa ”pojista”).Vaan ei sitä minään kiusaamisena pidetty. Se kuului asiaan. Jos itse esimerkiksi olisin mennyt valittamaan jollekulle, että Iska kiusaa mua, kun hän minulle jotain muotojen puutteesta aikoinaan huomautteli, olisin todella ollut jo jonkinasteisen kiusaamisen kohde- sen jälkeen!! Ne pienet jutut nieltiin kyyneleineen, ja vaikka, kuten huomaatte, muistot ovat jääneet kaivelemaan, nyt ne lähinnä naurattavat. En koe itseäni koskaan oikeastaan ikäisteni taholta kiusatun missään.

Miten sitten oikeasti ketään olisi kiusattu silloin ja miksi? Elettiin sotien jälkeistä niukkuuden vuosikymmentä. Kodit, kodin tavarat ja yleensäkin maallinen mammona oli ainakin minun kaveripiireissäni kullakin kutakuinkin yhtälaista. Ei ollut mitään erityisemmin kadehdittavaa, joka silloin niinkuin nykyäänkin hyvin usein on eräs kiusaamisen lähtökohta. No, itse en ole eläessäni kadehtinut keneltäkään muuta kuin kahta asiaa: Joskus nuorena sitä, että joku sai olla ainoa lapsi. Itse olin nelilapsisen katraan vanhin ja todella tunsin itseni ajoittain varsin surkeaksi paimeneksi.  Nuoremmat kun eivät lempeäluontoista isoasiskoaan paljoa totelleet. Myöhemmin olen ollut ikionnellinen siitä, että minulla on kolme ihanaa sisarusta. Kaksi vielä jäljellä. Heille, jos kelle, voin soittaa ja kertoa elämäni ilot ja huolet tai usein  he minulle.--Mikä rikkaus minulle loppujen lopuksi perheeni oli!  Niinkuin on nykyinen perheenikin!  - Toinen asia, jota kadehdin, nykyään jopa todella paljon, on terveys. Itse jouduin - jouduin todella - suhteellisen nuorena, vähän alle alle kuusikymppisenä - sairaseläkkeelle sydämeni ja selkäni vikojen vuoksi.

No, ehdinpä sitä ennen tehdä kahta - jopa kolmea työtä - ja yhtäaikaa. Olin perheyrityksemme ”tahdastehtaan siivooja-sihteeri”, kuten Liana-Kaarina aikoinaan ”Kankkulan kaivolla”. Hoidin myös itse lapseni kotona (ja raahasin heitä konttoriin mukanani). Kun nuorempi tytär tuli kouluikään, lähti äiti myös kouluun. Minusta tuli viimein se, miksi olin opiskellut, äidinkielen opettaja. Tosin pystyin toisen työni vuoksi olemaan vain  yläasteen tuntiopettaja - välillä päätoiminen - ja opetin montaa muuta ainetta. - Miten sattui ja sopi - Minä todella pidin siitä työstäni yläasteella. Tulin oppilaitteni kanssa hyvin toimeen, syystä jota en itsekään tiedä. Ymmärsin kait murkkujen sielunelämää. Vaikka kyllä hermot joskus olivat mennä ja menivätkin...  ruotsin yleiskurssin pojankoltiaiset kun ymmärsivät mielestään paremmin tätä pargassvenkaa varsinkin (”te häär ee mun mopo, va ee te tu har täär,”) kuin oppikirja ja minä. Oli myös yritys firmamme talouspomon kanssa. Joiltakin dealereilta piti ottaa kirjanpitohommat ”haltuun”, rahat ja kukkarot kun menivät sekaisin.  - Sitten meni oma sydän sekaisin - ja piti hiljentää ja mitä kaikkea siihen kuuluukin...

Kadehdin siis niitä, jotka pääsevät liikkumaan ja touhuamaan vielä ikäihmisinä energisinä ja ihanina. Olkaa onnelliset te!

Tulipa pitkä katsaus vallan muuhun kuin puheena olleeseen koulukiusaamiseen, mutta suotakoon se anteeksi. Poukkoilen aina vaan polulta metsään!--- En siis kadehtinut nuorena kummemmin ketään, eikä sitä tietääkseni kaverinikaan tehneet. Tytöistä kun puhutaan, tulee tietysti mieleen pukeutuminen. Nykyaika mainoksineen ei taida muusta paljoa välittääkään. Tytöt ja tyttöjen vaatteet - miksei myös pojat ja heidän vaatteensa. Toisaalta -hauskaahan se on - ja huoletonta huvia, jos vain hallitsee raha-asiansa. (Eli että rahaa on ja riittävästi.)

Kouluikäisiltä vaaditaan nykyään paljon, jo koulunkin suhteen. Enpä pärjäisi nykyajan lukiossa. Vaan enpä pärjäisi myöskään näillä nykyajan muotimarkkinoilla! Ulkonäkö! Varsinkin ulkonäkö tuntuu olevan joskus miltei pääasia ihmisessä. Minulla on kaksi noin parikymppistä tyttärentytärtä. Tosin molemmat luonnostaan hyvin kauniita, mukavia myös. Heidän kanssaan keskustelen joskus näistäkin jutuista. - Tärkeistä. Opiskelun ohella. -- Vaatteet, ihonhoito, sisustus - ja voi, ne pulmat niissä! Kaiken kun täytyisi  olla  kohdallaan, ja tyylillä totisesti on väliä!

Keskikoululaisena 1950-luvulla ei paljoa pukeutumipulmia ollut - ainakaan paljouden suhteen. Puutteen suhteen sitä enemmän. Sodanjälkeinen aika toi esille itsekunkin kekseliäisyyden vaateasioissa. Oli onni, jos oli kotona ompelukone. Poljettava Singer oli aarre. Jos vielä sattui saamaan kaupasta sopivaa kangasta, tytön kretonkimekko tai teryleenihame oli  piankin ommeltu. Itse  esimerkiksi ompelin teinikastajaisiin huovasta(!) hameen. Myöhemmin  kaupoista sai ostaa Burda-nimistä lehteä, jossa oli kaavat milloin minkinlaiselle luomukselle. Kätevintä oli, että nuo kaavat oli jotenkin ovelasti tehty (apua - minulla oli kerran viidennellä geometriassa ehdot) sellaisiksi, että niistä sai mitä kokoja tahansa leikatuksi kankaasta. Kivoja mekkoja ja jakkupukuja niiden mukaan tehtiin. 50-luvulla kyllä alkoi myös saada joitain valmisvaatteita kaupoista. Enimmäkseen neuletavaraa. Se osti, jolla oli varaa. Nelilapsisen perheen tyttö ompeli itse ja kutoi itse. Vielä opiskeluaikanakin. Ja poikaystävä osasi kehua tuloksia - se oli kannustavaa.

Vaan eipä sitä silloin kouluaikana  kenenkään vaatteita vertailtu. Korkeintaan kädentaitoja. Jos joku niin hölmö olikin, että huomautteli jostain, hän joutui  pian joksikin aikaa ”ringistä” pois. Ehkä se sitten oli sitä kiusaamista. No ansaittua sitten ainakin. Muutenkin koin, että meidän luokkamme oli hyvin yhtenäinen. Osittain jo keskikouluaikana - mutta varsinkin Norssi-aikana ja lukioikäisinä olimme samaa porukkaa koko luokka. Erilaisia ei kiusattu, tuettiin, jos heitä edes olikaan.


SUOMI-TYTTÖ OSAA - OSAAKO NE MUUT?

Eräs kuvaava tapaus noilta ajoilta. Lukioaikana, muistaakseni keväällä -59, luokkaamme tuli vaihto-oppilaana amerikkalainen tyttö, Susan. Hän oli hieman pullukka, vaalea ja uskomattoman naiivi, avuton olento meihin muihin verrattuna. Hän asui Koskisen sisarusten, Tuulan ja Minnan kotona. Mutta olimme kaikki luokan tytöt hänen kavereitaan. Sattui monta onnetonta tapausta. Susan ei osannut ommella. Hänen hameenhelmansa roikkui joskus ties missä, me avustimme hakaneuloilla. Susan rakastui milloin kuhunkin luokkiemme poikaan, aina onnettomasti. Oli vaikea tilanne, kun kerran olimme porukalla Rantasen Leenan luona uudenvuodenhipoissa. Olimme oikein pareittain. Viikkoa ennen järjesteltiin kovasti ”pareja”. Susan halusi ehdottomasti mukaan. Pojat eivät halunneet, ei varsinkaan Hessu, minun Lasani paras kaveri. Häntä Susan haikaili. Ei siitä jutusta heidän välillään sitten tullut mitään. Muistan myös paimentaneeni Susania Ressun konvareissa kerran. Päiväkirjani on suorastaan hätähuutoa täynnä. Susan oli nyt iskenyt sinisilmänsä (- sillä kertaa siniset. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka olen nähnyt käyttävän piilolinssejä - jopa erivärisiä!) johonkuhun Masaan. Susan parkui - itki tosissaan . ”He doesn’t come. Kati help me! Wait with me!” Odotin itse kaveriani, ja heti kun näin Masan tulleen Ressuun, sain huokaisten jättää rauhoittuneen Susanin penkille istumaan. Romanssia ei taaskaan vaan syntynyt. 

Vuosia myöhemmin meillä omassa kodissamme asui samanniminen amerikkalaistyttö, nuoremman tyttäreni luokalla vaihto-oppilaana. Uskomattoman samankaltainen hosuli tämä toinen Susan. Hän asui ensin lukiomme kanslistin perheessä, mutta sitten tämä rouva suorastaan rukoili minua ottamaan hänet meille. ”Se tyttö on mahdoton. Varastaa jääkaapista ruokaa (!).Jospa teidän tytöt osaisi paremmin tulla toimeen hänen kanssa kuin meidän pojat.” No ehkä osasi. Susan asui meillä jonkun viikon ja lähti sitten kotiin. Lähetti myöhemmin kuvan itsestään marssimassa jossain pride-kulkueessa! 

Edellinen olkoon jonkinlainen vertaileva katsaus 50-luvun lopun ja 80-luvun vaihto-oppilastoimintaan. On noita esimerkkejä toki paljon sanoisinko ”normaaleista” vaihto-oppilaista. Nuo kaksi Susania ovat vaan jääneet mieleen siitä, että kyllä suomalainen tyttö yleensä on ollut ja edelleen on huomattavan kekseliäs, huomaavainen ja älykäs.


UUSI KOULUTALO. PARATIISIKO? NORSSIN VIHKIÄISET

Ollaan nyt sitten tultu monen mutkan kautta postitalolta Mestarinkadulle ja  ollaan jo pitkälti Norssissa. Mennäänpä hieman taaksepäin. Vuosi on 1957. Olemme melkein lukiolaisia. Olemme melkein aikuisia. Onnellisia ainakin olemme - jo koulutalon vuoksi, jollei muuten. Uusi koulu on ihmemaa. Suuret valoisat luokat, valoisat käytävät, upea portaikko isoine ikkunoineen ja huom. myöhemmin niin kätevin leveine ikkunalautoineen. Avaria käytäviä eivät rumenna naulakot, ne ovat kerroksia alempana. On iso juhlasali puolapuineen -ja siihen liittyvä ns. rukousaula. Kouluruokala ja ihmemaa, pesu- ja wc-tilat, ovat alimmassa osittain maanalaisessa kerroksessa. Portaikon kohdalla alemmassa kerroksessa on myös - monessa mielessä - tärkeä kerhohuone. Olemme tulleet miltei paratiisiin, jos nyt kukaan kouluaan voi ihan paratiisiksi kuvitella. Mutta postitalon ja Aurakadun ja minkä tahansa Turun, Suomenkin, silloisen koulutalon rinnalla tämä totisesti on paratiisi.

Vietetään koulun vihkiäisiä 1958. On edustettuna maaherraa ja arkkipiispaa ja pienempää viskaalia jos millä mitalla. Opettajakunta istuu juhlasalin etuosassa. Heinon Taisto ja Weissmanin Paula ovat juhlallisia.  Heidät on valittu airuiksi juhlaan. Tase hymyilee tyypillistä hieman veltonoloista hymyään ja yrittää vaivihkaa nojailla juhlasalin ovenpieleen. Paula toisella puolen oviaukkoa on hermostunut. Vilkuilee sääriään. Onko sukkien saumat suorassa. Vaalea tukka hulmahtaa silmille. Paulakin hymyilee silti. Iloista hymyään - ei näytä ainakaan siltä, että pyörryttäisi.

Oppilaat kuhisevat opettajien takana luokittain. Meidän luokka istuu rukousaulan puolella. Pojat istuvat peräseinään nojaillen tuoleissaan. Tapa, joka tulee toistumaan jälkeenpäin monissa muissa juhlissa. Siellä istuvat muiden muassa Terho, Erik, Taisto, Matti, Eero ja monet muut. Vähemmän ujot pojat ovat tulleet edemmäs istumaan. Tunnelmaa on, vaikka itse juhla on tavanomaisen asiaankuuluvasti  puheita ja erilaisia soitannollisia esityksiä liikatäynnä. Melkein entinen rehtori, Herman Suoninen, pitää tuttuun tapaansa jännittävimmän puheen. Jännitetään, onko puhe likimainkaan siitä, mistä pitäisi, ja kuinka kauas aiheestaan hän taas eksyykään. Ikävä kyllä täytyy sanoa, että Hermannille hymähtelevät myös opettajat.

Pahempaa on se, että  melkein koko Turun kouluaikani joudun olemaan hänen oppilaanaan matematiikassa. Lukioaikanakin vielä lyhyen matikan lukijana. Uskon kertakaikkiaan iäti, että  kurja laskupääni ei ole huono perimmältään - opetus taas oli. Sitä todistaa sekin, että myöhemmin Yliopistossa Kasvatustieteeseen kuuluvalla tilastomatematiikan kurssilla sain koko kurssin parhaan arvosanan lopputentissä. (Eikä se johtunut siitä, että poikaystäväni Lasa opiskeli tuolloin tilastomatematiikkaa ja tietokonealaa samaisessa yliopistossa - ei hän minulle matematiikkaa opettanut! Ujonoloinen  todellinen ensirakkaus molemmilla, ja tulevan yhdessä elämisen suunnittelu olivat meidän pääaineemme silloin.) Herman Suonisen opetusmetodit olivat onnettomat - enkä ollut ainoa onneton siinä asiassa. Me lyhyen matikan lukijat teimme penkkareihin aikanaan Hermannista kuvan. Siinä hän seisoo jalat hieman sisäänpäin kääntyneinä, logaritmitaulukko ylösalaisin käsissään ja sanoo: ”Ymmärtääkös kukkaan, että tämä  nyt on  sisssäään piirretty ympyrä. Ai - ei kukkaan. No mennään sitten etteenpäin.”


PROFFIA KOKO LUOKALLINEN

”Vanhoista opettajista” jäi  edelleen meille A-luokkalaisille - eli kielilinjalaisille - opettajaksi Lilli Mäkelä. Hän oli hyvä opettaja. Olisimme mielellämme halunneet hänet edelleen matikanopettajaksemme, mutta kait Hermannin piti saada jotain opettaa, ja niin Lilli opetti meille kemiaa ja fysiikkaa. Lilli opetti niin, että minulla yo-todistuksessa oli kemian arvosanana 8 ja fysiikan peräti 9. Ja silti, matikassa geometriassa 5 ja algebrassa 6. Opettajan taito siis vaikutti noin paljon - olen siitä vieläkin vähän katkera - hassua sinällään. Lillin poika, Matti Mäkelä, oli B-luokalla ja siis  yliopettaja Metsänkylän heiniä. Matti olikin matikkanero siinä missä Metsänkylän Tanukin - ja Seppälän Matti vielä kolmantena. Heistä kaikista tuli aikoinaan professoreita, kuten Pihlannon Pekastakin. Tanu vaikutti - vaikuttaa  Turun Yliopistossa. Olin muuten kuuntelemassa aikoinaan hänen tohtorinväitöstilaisuuttaan. Se oli mielenkiintoinen ja jotenkin omalaatuisen  juhlava tilaisuus... Pihlannon Pekka on puolestaan Kauppakorkeassa proffana ja Mäkelän Matti kait Polilla (nykyisin Aalto-yliopistolla) ja Seppälän Matti Helsingin Yliopistossa kartologian (miten mielenkiintoinen sana) professorina. ”Minun” Lasani valmistui myös tohtoriksi matematiikan alalta - nimenoman tilastotieteen ja tietojenkäsittelyn - ja työskenteli sitten myöhemmin Jyväskylän Yliopistossa professorina. Suomisen Velistä en ole varma, saattoi hän olla tähtitieteen professorikin. Tutkija Hesan Yliopistossa ainakin. Myös meidän Niinikosken Juhasta tuli  lääketieteen tohtori ja professori. Monta tuli proffaa siis tosiaan meidän luokilta - tarkoitan tässä nimenomaan silloisia Norssin 8. luokkaa 1960 ja 8. luokkaa 1961.

Invidualisisteja? – Ehdottomasti -- ja humanisteja  elämänkatsomukseltaan -- niitä meitä on paljon. Koska NORSSI SAI TEHDÄ ITSE, koska NORSSI SAI AJATELLA ITSE.


MITÄ LAUANTAI-ILTANA?

Muuten nämä kaksi vuosiluokkaa sekoitetaan usein toisiinsa syystä, jonka Pekka on maininnut. Hän sai vaimokseen villin ja ihanan kaunottaren, Pimmon eli Pirjopäivi Salvon 1961-vuosiluokalta. Jukka nai heti koulun loputtua Makensa, Marketta Järvisen. Paras ystäväni Pirkko Jalassola meni naimisiin 1964 Pimmon luokkatoverin Pekka Lehtiön kanssa, myös vuosiluokkaa 61 siis, ja minä seurustelin ja olin melkein kolme vuotta ”salakihloissa” samalta luokalta olevan, Lasan, Lauri Saretsalon kanssa.(Rakkaita terveisiä sinne toiseen ulottuvuuteen!). 

Hidastetaanpa pikkuisen vauhtia tärkeän asian kohdalla. Pakko kertoa. Liittyyhän se tietyllä tavalla norsseihin. Osaltaan myös siihen, miten sen ajan koulunuoriso vietti vapaa-aikansa siinä vaiheessa, kun jo oli usein se ”vakituinen”. Meitä parien osasia kävi lukioluokilla miltei päivittäin ruokatunnin jälkeisellä vappaavartilla Martinexin baarissa. (myöhemmin  Pippurimylly).Muiden porukoiden muassa. Emme me yleensä tilanneet kuin mehulasillisen, jos sitäkään. Tärkeämpää oli tavata ja sopia ”menoista”... Mihin sitä viikonlopun vapaana mentäisiin? Oli vaihtoehtoja: jonkun teinikunnan järjestämät konvarit, ohjelmalliset iltamat, tansseineen ja yleensä aina ”oikeine” orkestereineen. - Kapi Saarnio, Pekka Varjonen, Antti Linnamäki, Esko Linnavalli , ”The Quintet”, oman luokkamme ”tähden”, Kaarina Wendelinin, orkesteri. ”Omien” Loukialan poikien orkka.

Oli ylioppilaskunnan nuorille järjestämät ”yleiset” tanssit, joissa nuo samat orkesterit soittivat. Käytiin kesäisin mm. Ruissalossa tanssimassa. Jonkun luona muuten vaan ”kylässä”. Käytiin Pirkon luona. Meilläkin. Muistan monet Jukan luona vietetetyt kahvihetket... Lehtiön Pekka hallitsi hypnoosin - niin hän meille ainakin kerran uskotteli eräissä istujaisissa. En muista, menikö joku todella hypnoosiin. Taisi mennä. Make muistaakseni. Oltiin Krohnin Marjon tai Lakion Jussin luona - kenen sopikin järjestää illanistujaiset. Voileipiä ja kahvia. Hedelmäsalaattia.

Käytiin paljon teatterissa. Turun teinikunta järjesti mieleenpainuneita Helsingin matkoja tilausbusseilla. (Paluumatka: ”On väsynyttä porukkaa. Vaikka Pimmo kyllä seisoo käytävällä ja laulaa suoraan korvaan, voi apua! Ei se edes oikein osaa, ei muista sanoja. -Vaihdanko mä Jessen viereen. Se huitoo tuolla mulle. En mä nyt voi mennä. Mä tahdon nukkua! Ja Lasakin nuokkuu mun sylissä. Kauhea meteli. Mut ihanaa.”) Maankuulu oli vihdoin ”My fair Lady”. Liisa Tuomi Ruotsalaisessa Teatterissa Hesassa. Sillä bussireissulla oli paljon turkulaisia nuoria. Käytiin myös teinikuntien toisilleen ”kutsuna” järjestämissä ohjelmallisissa tilaisuuksissa, me Hesassa. Hesa meillä. Niillä matkoilla oli yleensä aina hauskaa. Sattui ja tapahtui. Kuopiossa järjestettiin valtakunnalliset teinipäivät : ”Junassa  tunnelmaa! Ja paljon turkulaisia nuoria. Lasa ei päässyt... Kun juna lähti hiljalleen liikkeelle, seisoin alimmalla portaalla. Lasa piteli mua kädestä. Hän juoksi junan vierellä pitkän matkaa ja huusi: ”Kati, älä mee! Mitä sä Kuopiossa teet?”  Mitäkö tein synnyinkaupungissani? Olin mummin ja ukin luona. Osallistuin tilaisuuksiin mm. yhteen, jossa puhuja käsitteli ”taloudellisia vaikutuksia yhteiskunnan teollisesti  muuttuessa”. Tanssin - paljon. Laskin kelkalla mäkeä Puijolta .”Hurjaa kyytiä. Liukasta. Porukkaa ympäri Suomea. Lasaa on ikävä!”


SURUJEN SILLALTA NÄIN, MITEN RAKKAUS AJELEHTI POIS - MERELLE PÄIN...
(Kaija Koota mukaillen)

Meistä kahdesta ei tullut sitten lopulta avioparia kaikkien suureksi ihmetykseksi ja suoraan sanoen monien - aluksi perheidemmekin - mielipahaksi. Lasa oli hieno, herkkä ihminen. Ehkä hienoin, jonka olen koskaan tavannut. Hänen kanssaan ei oikein voinut riidellä. ”Meidät on tarkoitettu toisillemme, etkö sä ymmärrä.” Rakkaudesta tuli kuitenkin yliopistoaikana ystävyyttä  - minun taholtani - pikkuhiljaa. Kerroimme toisillemme yleensä kaikki asiamme. Minä lopulta jopa tielleni osuneista ”Muista”. Lasa kuunteli ja sanoi, ettei muut merkitse mitään, jos minä vain olen hänen vaimonsa jonain päivänä. No, lopulta se  sitten mielestäni oli mahdotonta. Vai oliko? – Kysymys, joka oli vähintään yhtä suuri kuin meidän polullemme jostakin ilmestyneet kivenjärkäleet pitkän aikaa... Niitä ei käynyt kiertäminen, niiden yli oli kiivettävä. Minä kiipesin, Lasa jäi toiselle puolelle.

Tässä kohtaa on ehkä syytä ottaa esille eräs tärkeä asia, joka vaikutti moneen muuhun asiaan, tähänkin nimenomaan, ja monella tapaa. Oli  juttu, joka oli tavallaan ”tabu” sen aikaisessa kanssakäymisessä nuorten kesken. Se oli seksi kaikissa muodoissaan. Seksi oli silloin jotain, jota paljon ajateltiin, vaan josta ei paljoa puhuttu ja jota ei myöskään missään muodossa olisi saanut harrastaa ennen tiettyjä ”edellytyksiä”. Yleisin edellytys oli tietysti avioliitto. Toki tiedettiin ”jotakin” ns. ehkäisyvälineistä, mutta ei kyllä vielä oikeastaan kouluaikana. Ei niistä ainakaan puhuttu. En muista, että olisin edes parhaitten kavereitteni kanssa koskaan seksistä puhunut. Se vaan oli sellainen outo ja arka asia, josta ei tiennyt mitä sanoa.

Niinpä me Lasan kanssa kyllä sivusimme aihetta monestikin, olimmehan sentään menossa kovasti naimisiin keskenämme jo ollessamme 18-vuotiaita. Aluksi koko juttu oli jotain ”joskus sitten kun”, mutta vähitellen siitä tuli yhä useammin puhe. Aihe oli arka. Minä olin arka. Ja niinpä niistä ”odotusvuosista” tuli Lasalle aina vaan häiritsevämpiä. -- Otteita päiväkirjastani:

” 26.12.-59 Keskustelimme myös ”siitä”. Mietimme näet, kuinka kauan joudumme olemaan kihloissa - koska voimme mennä naimisiin Ja tietysti ”sekin” tuli puheeksi. Mä rupesin ihan hermostumaan, kun Lasa selitti, että veljet sitä kuulema jo kovin laskevat. No äh sentään. Kaikille se nyt muka kuuluukin. Kiusaavat vain pikkuveljeä, mä luulen.” 

”6. 3. -60 Syntymäpäiväni. Lasa tuli myös illalla kuuden maissa ja toi minulle lahjaksi kirjan. Puolalaisen Marek Hlaskon ”Viikon kahdeksas päivä”. Tärkeä kirja, huomasin. Luimme sitä illalla yhdessä. Ilmapiiri välillämme kävi jännittyneeksi... Se oli realistisen raaka, väkivaltainenkin kirja, mutta sillä oli sanottavaa paljon. Nimi jo sanoo paljon...” - Lasa ei halunnut odottaa. Toisaalta ymmärsin häntä, toisaalta taas en käsittänyt, että poikien – miesten - hormonitoiminta oli jotenkin niin erilaista kuin se meihin tyttöihin verrattuna oli. Minun rakkauteni oli onnellista romantiikan ruusutarhaa. Lasalle ei pelkkä ruusutarha enää riittänyt. Koin itseni itsekkääksi ja omituiseksi, kun Lasa taas oli - yritti olla - kärsivällinen. Ehkä sitten liikaakin. Ristiriitaa lisäsi se, että minä opiskelin jo yliopistossa. Tapasin eräitä, joita päiväkirjoissani kuvailin ”tyypeiksi, jotka yrittävät sekoittaa turvallisia ympyröitäni”. Lasa taas, vaikka samanikäinen olikin, kävi vielä viimeistä vuotta koulua.

Oli henkilöitä, koulukavereita nimenomaan, jotka paheksuivat minua Lasan jättämisestä niin, etteivät enää edes puhuneet minulle. Rupesivat selvästi halveksimaan minua. Perhe katsoi  alkuun syyttävästi. Se oli kamalaa. No - Lasa meni aikanaan naimisiin tahollaan hänkin. Hyvä niin.

Tapasin siellä v. 2004 juhlissa mm. Krohnin Marjon. (Hän oli edelleen vaarallisen kaunis!) Oli tullut Helsingistä juhliin. Tuli puhe niistä silloisista ”pareista”. Heidän valitsemistaan poluista. Hän kysyi, olinko nyt Lasan kanssa naimisissa. Oli nähnyt Laineen Antin meistä naamiasissa ottaman kuvan - sen, jossa olen Lasa-kasakan sylissä. Se oli ”muistotaululla”. Kenen laittamana, sitä en tiedä. Enhän minä ollut Lasan vaimo. ”Voi sentään!” huudahti Marjo ja näytti minulle kenkiään. Ne olivat valkoiset  tennarit, joihin me tietyt, yhdessä usein kulkeneet  parit, olimme kirjoittaneet nimemme. Haikean hauska muisto todella. 

Joka tapauksessa kouluajan lopun ja opiskeluajan alun Lasa ja minä olimme erottamattomat, ja me olimme onnellisia. Kävimme usein hänen veljiensä ja näiden vaimojen luona kylässä. Koskioisissa joen rannan valkeassa talossa Hannun ja Mairen luona vietetyt ”lomat” olivat ikimuistoista aikaa. Mairen kanssa olemme olleet ystäviä vuodet jälkeenkinpäin. Lasa ja minä olimme vaihtaneet luokkasormuksia jo syksyllä vuonna-58. Lasa halusi keväällä -60, että ostetaan oikeat sormukset, halusi jo edellisenä kesänä ”varmistukseksi jonkinlaiset..”  Hänen äitinsä (! Ihan totta) oli silloin ehdottanut sellaista. Olin jo luvannut, että nyt olisi ehkä sitten aika... Epäröin. --Ammatti ensin! Tähän väliin voisi olla kuvaavaa silloisille mietteilleni ote päiväkirjastani:

”2.4.-61 Hassuttelimme ja leikimme, että heidän kotinsa siellä Naantalissa olisikin meidän oma kotimme. Se oli leikkiä, mutta sattui arkaan kohtaan. Toisin sanoen Lasa kosi minua taas. Ja sanoi, ettei hän jaksa odottaa mua viittä-kuutta vuotta. Se sattui minuun. Tiedän nyt, että haluan, mutta en vielä... enkä ole tässä asiassa yksinomaan itsekäs. Opiskelija-avioliitot eivät onnistu. Parhaimmatkin ihmiset voivat joutua niissä noidanpyörteeseen (??).Luulisin, en tiedä.”

Muka järkeilevä ja kait kokonaan hakoteillä oleva kommentti ikiomasta, kovin epävarmasta päästäni. Kuvaavaa kait silloiselle ajatusmaailmalleni oli sekin, että Pirkon minusta  abijuhliin kuvitettuna tekemässä matrikkelissa istun Naantaliin, siis Lasan luo, menevässä linja-autossa jokin kutomus käsissäni ja tuumin ajatuskuplassa: ”Eläke on tärkeä. Täytyy katsoa, että on semmonen ammatti, jossa eläkettä saa varmasti.”

Sormusten osto siirtyi. Ne hankittaisiin kyllä. Kun kerran oltiin niin varmoja, että Lasa piirsi ”meidän” talonmalleja kirjeissään ollessaan karsintakursseilla Polilla Hesassa. Rakkaus oli suurta, niin oikeaa, puhdasta kaikki... Sitten elämä toi polulle niitä kivenjärkäleitä. Vahvoja! Eräs niistä vei minut autollaan ostamaan junalippuja sinne Hesaan, Lasaa tapaamaan. Lopulta ”keksi”, että voisi oikeastaan viedä minut sinne itsekin. Ja vei! Muuallekin myöhemmin. ( Sanoo nyt, että oli päättänyt jo heti alussa ja sai viimein ainoan, jonka halusi.) Lopulta minun oli tehtävä vaikea, tuskallinen valinta. Ja  niin vaan hurmasi ja vei toinen mies minut parin vuoden päästä vallan muihin ympyröihin jopa omaksi hämmästyksekseni.

Jotkut epäilivät - juorusivatkin - minun menneen ehkä tehtailijan rahapalatsiin asumaan. Voi, voi kaukana siitä oli maalaistalon yläkerran konttorin pari huonetta öljykaminoineen. Edes vettä ei sinne tullut. Se piti hakea anopilta alakerrasta. Maalitehtaalla pyöritti yksi mylly alkuaan yhtä laatua maalia entisen navetan yläkerroksessa. Työväkeä oli meitä alkuun kolme tehtaalla ja minä konttorissa. Sellainen palatsi se. Luku sinänsä ja asia, joka ei kuulu nyt mitenkään Norssimuisteluihin. Ehkä kuitenkin niihin ”kaikenkarvaisiin”.


SAMPO JA PUTTE JA VILLE, KOVA KOLMIKKO

Jatketaanpa tarinaa niistä meidän rakkaista ja vähemmän rakkaista opettajistamme. Minä en ymmärrä ollenkaan teidän poikien ulkopuolisuuden tunnettanne Sampo Haahtelan suhteen. Minulle hän oli suuri idoli suorastaan jo heti ensi tapaamisesta lähtien. Oli hän sitten rehtori tai äidinkielenopettajani, hän teki minuun aina suuren vaikutuksen. Toki hän VAIKUTTI jotenkin kylmältä ulospäin - ehkä kovaltakin, mutta sisältä hän oli ymmärtäväinen ja lempeä ihminen. Ja ylioppilasvuotenamme jo sairas. Hän itse kertoi siitä minulle käydessäni kesällä -60 hakemassa koululta todistujäljennöksiä. Oli ollut Saksassa jossain leikkauksessa. Toisaalta hän piti kovasti huolta minun terveydentilastani. Kyseli siitä. Me tulimme loistavasti toimeen keskenämme. Minun oli helppo puhua hänen kanssaan. Hän piti paljon ainekirjoitustyylistäni. Lähetteli aineitani milloin minnekin liittoon ja kilpailuun. Seikka, joka sitten yliopiston ainekirjoituskurssilla karvaasti kostautui minulle... (”Kuvitteleeko neiti Lehtonen olevansa Juhani Aho? Ette Te ole. Kirjoitatte auttamattoman vanhanaikasesti. Lukekaa Veijo Merta. Lukekaa Antti Hyryä.”, lateli yliopistossa Antti Alhoniemi.) Vaan koulussa rakastin äidinkielentunteja. Kirjoitin melko helposti l:n äidinkiessä. Olin ihastunut pilkkusääntöihin - ihan totta. Kaikki kielioppi oli musiikkia minun korvissani. Auskultantit - nuo luokan takana istuvat varjo-olennot - joutuivat joskus luokan edessä lukemaan  ääneen aineita ja arvostelemaan niitä. Luulen, että monet auskuista varmaan olivat hiljaa omissa ajatuksissan sitä mieltä, että Sampo oli hyvinkin ”puolueellinen” minun suhteeni. Saattoipa ollakin!

Siirryn Sammosta Taunoon. Yliopettaja Tauno Perälä ”Putte” oli pitkän linjan opettaja Norssissa ja opettanut sitä ennen Ressussa eli Turun Reaalilyseossa. Kuten Haahtelakin. Hän oli minun toinen lempiopettajani. Muhkea, karhumainen, kyyninen ja tarkkasilmäinen. Rakastin historiaa, siinä missä suomeakin. Ylioppilaskevään historiantentissä Putte kysyi minulta yhden ainoan kysymyksen: ”Minkävärisiä olivat siat Homeroksen Lauluissa?” Menin aivan mykäksi, mikä ilmeisesti oli tarkoituskin. Kysyä nyt tuollaista - eihän se kuulu edes tenttiaineistoon! ”Kait sitten vaaleanpunaisia.” vastasin ääni väristen - närkästyksestä. ”Eipä olleetkaan,vaan mustanruskeita. Menee se viisaskin joskus vipuun.” totesi Perälä, naurahti sitten ja loi minuun - hämmennyksestä tulipunaiseen - hyvin ymmärtävän katseen. Sellainen hissan tentti se.

Ruotsia meille tuli uutena opettamaan vallan erikoinen persoona. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa persoona isoin kirjaimin. Hän oli tukevahko, iloinen ja kovaääninen mieshenkilö ”Ville”, ”Vili”, lehtori Vilen. Ville Vallattomaksikin me häntä kutsuimme. Hänen opetuksellaan me opimme ruotsia. Oikein todella opimme. Naurunremahdusten ja vitsailujen - usein hieman kaksimielisten -lomassa hän takoi päähämme Ruotsinkielen vaikeuksia -opuksen lisäksi paljon muuta -jopa nippelitietoa - koska tiesi ylioppilaskirjoituksissa niitä tarvittavan. Eikä väärässä ollutkaan. Ville oli myös ehdoton hurmurityyppi. Ainakin omasta mielestään. Minä mm. olin hänelle ”Kati-pieni”. Koulun teinikunnan järjestämissä juhlissa oli aina opettajakuntaa mukana. Mennäänpä mukaan vaikkapa potkijaisiin -60. --- Pekka kertoo niistä minua suorastaan järkyttäneen alkoholipitoisen tiedon. Olin tuohon aikaan vielä suorastaan raivoraitis ja vaadin muunmuassa Lasalta ehdottoman raittiuslupauksen, jo silloin, kun hän keväällä -59 ihan vakavissaan kosi minua ”Sitten kun se on mahdollista.” (Me olimme alaikäisiä, vasta 18-vuotiaita. Tuolloin ikäraja oli 21 vuotta) Alkoholin suhteen sivuharppauksia sattui... Kyllä alkoholia käytettiin aika yleisesti. Pojat ainakin. Enemmän kuin luultiinkaan. Mutta salaa. Myöhemmin sitten reilusti ravintoloissa. Vaan ei minun tuntemassani tyttöjoukossa ryypätty. Ei vielä kouluaikana. Myöhemmin joskus aika railakkaasti!

Vaan mennään nyt sinne potkijaisiin sitten. Olemme koko päivän pelänneet, mitä kaikkia konnankoukkuja seiskan porukoilla olisi meille poislähtijöille varattuna. Piti oleman ”uudet nahkiaiset”. Päiväkirjaani kirjoitan, että meidän luokan Matit meidät tytöt varsinkin pelastivat, eikä Pekkakaan(Lehtiö) meitä kovin kovakouraisesti käsitellyt. Mitä tarkoittanen, sitä en muista.

Nyt alkaa kuitenkin tanssi. Ja sen totisesti muistan, kun minua  saapuu hakemaan -Ville! Lähdemme tyttöjoukon tirskunnan myötä tanssimaan. Totean, että Ville tanssii hyvin. Mutta sitten! Jopa Lasa rupeaa mulkoilemaan pahasti, kun Ville tunkee poskeaan poskeani vasten. Kappale on tango, ja Ville kait yrittää esittää, että näin sitä kuuluu tanssia. Minä koen tilanteen lähinnä kiusallisena. Minun ei kuuluisi tanssia tuolla tavalla kenenkään muun kuin oman poikaystäväni kanssa. Ville ei välitä. Seuraavaan tanssiin hän hakee Pimmoa. Me yritämme ottaa tanssit tansseina. Tiedetäänhän tuo: Villellä on vilkkusilmät! Vaan :”Akta kvinnor i allmänhet och allmänna kvinnor i synnerhet”. Se oli lehtori Vileniä se. Sellaisia ”muistilauseita” hän viljeli, viihdytti auskultantteja - sekä opetti meitä, no -myönnettäköön - hauskasti.

Penkkaritoimikunta Metsänkylän Tanun johdolla maalailee kuvia - osa tekee opettajista lauluja. Ville istuu rennosti kuvassaan jalka toisen päälle heitettynä, henkselit esillä, rusetti kaulassa  ja silmälasejaan heilutellen. ”Miten sanookaan ikäneito karkauspäivänä: ”Äntligen.”


NUOREN RAKKAUDEN NAAMIAISET -- TURUN SANOMISSAKIN

Noista naamiaisista vielä muutama sana - luulen, että moni ikätoveri sekoittaa kahdet, helmikuun -59 ja helmikuun -60, naamiaiset toisiinsa. Ensinmainituista 14.2.1959 tuli koulumme teinikunnalle riemuvoitto. Niissä oli paljon väkeä. Turun Sanomat teki niistä lehteen jutun. Opettajakunta oli hyvin naamioitunut. Sampo oli kommodöörin asussa ja hänen vaimonsa geisha. Päiväkirjani mukaan ”reksi oli suloinen”!! ”Lilliä ei tuntenut kukaan.” Nuori, nätti maikka Pirkko Lehtonen oli (todella siellä OLI hevonen) sen hevosen etupuoli. Sitä, kuka oli takapää, ei saatu selville. Turun Sanomissa oli oikea kuvakavalkadi noista naamiaisista. Minulla on lehtileike tallella - vähän repaleisena tosin. Kaikilla näyttää olevan hauskaa. Tytöt saivat esitellä sääriään, kellä oli mitä esitellä, oikein lehteen. Minun sääreni eivät mitkään säihkysääret olleet, mutta tulivat kuvassa esille vallan vahingossa. Lasa oli näet pukeutunut komeaksi kasakaksi. Hän ”ryösti” minut, kreikattaren, ja kanteli sylissään pitkin koulua. Turun Sanomien kuvassa Lasa kyllä näkyy - ja minun jalkani, jotka tulevat ulos hameiden keskeltä hänen sylissään. Muuta ei minusta näykään!  Joku oli lääkettä tarjoava puoskari, ja Lehtiön Pekka, pormestari Lippone, valvoi, kuka pääsi hänen kaupugissaan, Napolissa, kulkemaan. Paljon meillä - taas vain muutamilla teinikunnan jäsenillä - oli niissä naamiaisten järjestelyissä tekemistä. Tehtiin, kun tehdä piti. Homma onnistui yli odotusten. Teinikunta sai rahaa. Ja minulle henkilökohtaisesti ne olivat kait unelmien täyttymys. Päiväkirjani välissä on pukuuni kuulunut kreikattaren nutturan punainen nauha. Siihen Lasa on kirjoittanut mustekynällä: ”Kaikilla kielillä ja Aina”. Arvata saa, mitä hän oli sinä helmikuun lauantai-iltana minulle ”tunnustanut”.  Ikimuistoiset naamiaiset ne. Meille kahdelle ainakin. 


UROSTEN MIEKKOJEN KALSKETTA JA LATINAA MADEIRALLA

Rakas latinanopemme, Pekka Murto – Murre - lähti ylioppilasvuottamme edeltävänä keväänä muualle. Vei mukanaan ”Voi itkevät viulut”, ja  jäimme ilman ”Urosten miekkojen kalsketta”, jota latina Murren mielestä oli. Hänen tilalleen tuli  kovin ujon oloinen nuori mies, lehtori Saleva. Penkkarikuvassa on opettajanpöydän reunaan tarttuneet valkeat sormet ja pöydän välilevyn seasta tuijottavat pyöristyneen pelokkaat silmät. Liitutaululla lukee ”Sicilia est insula”.

Tästä pääsenkin taas välillä hyppäämään polulta metsään - tapa, josta en vaan pääse eroon näköjään. Enkä pahemmin viitsi yrittääkään. Sattui tässä vuonna 2010, että olimme mieheni kanssa marras-joulukuussa talviasunnollamme Madeiran kauniilla kukantuoksuisella saarella. Huoneisto on meillä ollut siellä vuodesta 1986 lähellä jyrkkää niemenkärkeä, jolla on kuuluisa (?) Christo Rein patsas. Aikoinaan, opettaja-aikana, palkkasin itselleni pariksi viikoksi sijaisen marraskuulla, ja lähdimme mieheni kanssa ansaitulle ”kesälomalle”. Maalien sesonkiaika on näet kesä. Muut opettajat olivat kesälomilla, minä vaan totuin paiskomaan töitä kesäisin entistä enemmän.

No,siis 2010 joulukuun 6. päivä on Madeirallakin suomalaisille Itsenäisyyspäivä - ihan isolla I:llä. Eräs hotellialueen ravintola on vuosikausia järjestänyt Itsenäisyysjuhlat suomalaisille. Niin turisteille kuin muutamalle harvalle vakituisesti Madeiralla asuvalle. Tuona vuonna Aimo, mieheni, piti tavan mukaan puheen isänmaalle - se on ollut tapa jo alusta asti. Mieheni rakastaa puheiden pitämistä ja varsinkin toisten ylipuhumista. On hyvä molemmissa. (Hänestähän tuli minun kohtaloni!) Silloin kuulimme kesken puheen jonkun huutavan :”Hyvä Aimo!”. Istuimme kuten tavallista paikallisen portugalilaisen Suomen konsulin pöydässä. Senhor Marcello Correio perheineen on aina mukana näissä juhlissa. Emme nähneet huutajaa, mutta ääni oli minusta tuttu. Ilta jatkui tanssilla paikallisessa yökerhossa. Siellä tavattiin. Ensin vähän emmin -komealla kaverilla oli raskassankaiset silmälasit näet, mutta tuttuhan oli. ”Sicilia est insula” sanoin, ja Touko Perko jatkoi: ”In insula Sicilia est Etna....” Tapasin siis rakkaan luokkakaverini vaimonsa kanssa. Se oli mukava tapaaminen. Heillä on siellä loma-asunto melko lähellä Funchalin keskustaa. Yksi asia jäi vaivaamaan... Olisi pitänyt kysyä Toukolta, vieläkö hän tykkää syödä neilikankukkia.!!


PENKKAREISTA JA ITSEHALLINNOSTA, RADIOSTAKIN JA ITSENÄISISTÄ NAISISTA

No niin -- metsästä taas polulle. Mistä vielä kertoisin. Niin monia asioita tulee mieleen. Kuka tätä enää jaksaa lukea? - Voi Kati-parka. - Olet jäänyt taas jumiin koulun käytäville ja välillä takertunut metsän puskiin. Etkä pääse pois - lorvit Juhani Ahona kait sittenkin. Ei mitään Hyryä tämä juttu.

Penkkaripäivä 27.2.-60 oli monien tunteiden sekava cocktail minulle. Surin koulustalähtöä. Vaan itse päivä oli sekavaa menoa täynnä sekin. Aamunavauksessa olimme kansallispuvuissamme lavalla. Tanu piti puheen, ja me lauloimme ”Kiitos sulle Jumalani....” Oli penkkariajot viimaisella autonlavalla. Illalla koulun juhlasalissa tanssittiin ja syötiin. Oli uudet puvut ja niin juhlallista... Itseasiassa sekä Pirkko että minä juhlimme kaksissa koulumme perättäisissä penkkari-iltajuhlissa. Niissä toisissa tunsimme olevamme melkein ”kunniavieraita”. Useat opettajat tulivat istumaan meidän pöytäämme ja kyselemään opinnoista ynnä muista, ja tunnelmaa oli taas. Itseasiassa minä sain tilaisuuden juhlia vielä kolmansissakin penkkari-iltajuhlissa. Suureksi yllätyksekseni ”taiteilijaystäväni” ja entinen ihastukseni, Jesse, kutsui minut penkkareihinsa daamikseen vuotta myöhemmin. Hän oli käynyt sotaväen välillä ja kirjoitti nyt yksityisesti ylioppilaaksi. Oli kovin komea kavaljeeri laivaston univormussaan. Lasa ei kyllä ollenkaan riemastunut, kun selitin meneväni entisen koulukaverini penkkareihin, vaan eipä kieltänytkään. Toisaalta Lasa ei ollut ollenkaan iloinen meidän penkkareissamme. Piteli tiukasti kädestäni kiinni iltajuhlissa. Oli mustasukkainen penkkarikuvillemmekin. Ehkä hän pelkäsi seuraavaa vuotta minun suhteeni. Yliopisto - ja vapaus. Ei turhaan ehkä pelännytkään... No silloin viimeinen koulupäivä oli haikea. Itkin vuolaasti taas. Kuten jo aikoinaan, kun vanha uskollinen vahtimestarimme Hilja Juden jäi 70 vuotta täytettyään eläkkeelle. Se oli juuri Norssiksi muuttumisen aikoihin. Hän oli niin olennainen osa koulua ja sitä me-henkeä. 

”Itsehallinto-asian” koin kyllä tapahtuneen meille jo heti Norssiksi muututtuamme. SE taas oli pitkälti Sampo Haahtelan ja ennen kaikkea teinikunnassa  tapahtuneen kehityksen ansiota. Uskon itsepäisesti, ettei esimerkiksi Seniorinorsseja ikinä olisi perustettu ilman vahvaa teinikuntaamme ja sen vaikuttajia.

Koko Turussa ja maassa tapahtui vähitellen tämä sama teinikuntien ”herätys”. Ei vielä politisoituminen kuitenkaan. Se tuli myöhemmin -- ja pilasi koko teinikunta-aatteen.

Teinikuntien aloitteesta Yleisradio teki suurenmoisen työn. Se piti turkulaisille lukiolaisille radiojuontaja-kurssin. Minulla on siitäkin lehtileike. Siinä ovat mukana mm. Lehtiön Pekka, Jalassolan Pirkko ja Äijälän Tauno ja ensimmäinen ”vakituinen” poikakaverini, Lohtajan Seppo. Myös mm. Tamlanderin Leena osallistui mainitulle kurssille. Myöhemmin tunnettu radiojuontaja, puhumattakaan Äijälän Taukasta, joka ei kait esittelyjä kaipaa. 

Pirkko sai sitten kesätöitä STT:stä, jonka toimisto sijaitsi melkein vastapäätä entistä postitaloa. Siellä Pirkko istui lähinnä iltaisin. Oli jännittävää seurata teleprinttereitä, jotka suolsivat sisältään noin vain itsekseen kaikenmoisia sanomia ympäri maailmaa. Pirkko oli paikalla yksin. Hän toimitti sanomia eteenpäin ja teki soittokierroksia tiettyihin paikkoihin. Välillä sai vaan istuskella ja odotella tietoja... Siksi minun oli mahdollista käydä hänelle vähän ”seuraa pitämässä” illan tunteina. Työhön kuului myös soitto poliisiasemalle aina tietyin väliajoin. Jännää touhua tosiaan. Mielenkiintoinen työpaikka siis Pirkolla niinkuin minullakin Kupittaan Saven keramiikkamaalaamossa.

Etenkin Lehtiön Pekka oli innokas itsehallinnon kannattaja ja kaikenlaisen muunkin oppilaiden itsenäisyyden tulisieluinen puolestapuhuja. Siihen hän puuttui aina ja kaikkialla tilaisuuden tullen. Pekka oli vuosiluokkaa -61, mutta seurusteli parhaan ystäväni ja luokkatoverini, mainitun Pirkon kanssa jo vuodesta -59. 

Pirkko, jos kuka, oli itsenäisen oppilaan perikuva. On itsenäisen naisen perikuva edelleen. Olen pitänyt yhteyttä häneen ja silloisen ”triomme” kolmanteen, Leilaan, joka suureksi suruksemme joutui jättämään terveytensä takia lukion viimeisen luokan kesken. Hänen sydämensä vika löytyi viimein ja parannettiin. Tuntui tässä viime joulun tienoilla vähän hullulta, kun soiteltiin. Leila on ammatissaan sairaanhoitoalalla jo vuosikausia käynyt Kiinassa opiskelemassa sikäläistä lääketiedettä. Ja samalla hänestä on tullut matkatoimisto Olympian yksi Kiinan pääoppaista. Lähettelee kortteja sieltä. Sellaiselle opasreissulle kertoi Leila lähtevänsä tammikuussa. Ja mitä kertoikaan Pirkko, Liedon lukion luonnontieteiden lehtori: ”Mä aion viedä yhden opeporukan tammikuussa linja-automatkalle Senegaliin.” !! Tunsi siinä Kati itsensä jotenkin vallan pieneksi.....

No, joka tapauksessa läheinen yhteistyö meidän vuosiluokkien kesken aiheutti, ennenkaikkea Lehtiön Pekan ansiosta, että kyllä se itsehallinto - ja me itse - tunnelma vallitsi koululla jo paljon ennen meidän vuosiluokkamme koulusta lähtöä. Myös vuosiluokka -62 oli innolla mukana teinikunnassa jo silloin. Koulun oma lehti ”XYZ” on merkittävä saavutus sekin. Minulla on vanha lehtileike, jossa lehden tekijöitä on koolla tutustumassa Turun Sanomien lehdentekoon. Olen kirjoittanut näistä paljon päiväkirjaani: teinikunnan innostuneista ajatuksista monessa yhteydessä - ja minulla on pari kuvaa albumissani: niissä tanssivat rukousaulassa (!) opettajat Yrjö Metsänkylä ja Kyllikki Tuominen, opettajat Pirkko Lehtonen ja Tauno Perälä, oppilaat Pimmo Salvo ja Lauri Saretsalo sekä opettajat  Lilli Mäkelä ja Esko Ervasti. Näyttävät tanssivan jenkkaa! Heillä tuntuu olevan hauskaa. Poikarivi nojailee takana aulan seinään ja näyttää hymähtelevän. Monessakohan koulussa tuohon aikaan moinen olisi ollut mahdollista. Muistan kymmeniä teinikuntien järjestämiä ”konvareita” eri kouluissa. Ohjelmallisia iltamia - mutta muissa kouluissa opettajat hävisivät heti tanssin alettua, jos heitä nyt siellä edes juuri olikaan. Meidän koulussa opettajat jäivät tanssimaan pitkiksi ajoiksi, sekä keskenään että joskus oppilaidenkin kanssa. Tasa-arvoa se oli, jos mikä.

Jopa rukouslauantaisin järjestetyissä erilaisissa keskustelutilaisuuksissa oli aina niin paljon väkeä, että tilaisuudet järjestettiin juhlasalissa. Koulu kiinnosti todella kaikkia. -- Kokeilin itse vastaavaa pienimuotoisesti omalla Paraisten Yläasteellamme. Elettiin 80-luvun loppuvuosia. Järjestimme vanhempainyhdistyksen ja oppilasneuvoston kanssa diskon kaikille luokille - siis seiskasta yhdeksänteen. Se oli menestys. Olin itse valvojaopettajana paikalla, tanssin monenkin hujopin kanssa, ja meillä oli hauskaa. Kaikki tanssivat - järjestyshäiriöitä ei juuri ollut. Ne lopetettiin pihamaalla heti alkuunsa. Sisällä kaikki sujui. Diskoja järjestettiin sitten muitakin. Olen jälkeenpäin ollut kutsuttuna yhden jos toisenkin opettamani luokan myöhemmissä luokkakokouksissa, ja aina nuo silloiset diskot muistetaan. Muistetaan lämmöllä - kehuisin, jos kehtaisin -näköjään kehtaan.


AUSKUT - ”OMAT” JA MUUT

Muutama sana ”auskuista” lienee paikallaan tässä, olihan koulumme normaalikoulu, joka tarkoittaa opetusharjoittelukoulua. Nuo omituiset luokan takaosassa istuvat nuoret miehet ja naiset olivat ensi alkuun kovasti outoja, kiinostaviakin. Luulisi, että luokan edessä opettava, tarkkaan seurattu varsinainen opettaja olisi ollut kiusaantunut moisesta tarkkailusta. Vaan eipä ne olleet. Oli aivan luonnollista, että oppilaita oli kymmenkunta lisää. Siltä se vaikutti lähinnä. Jotkut opettajat kyllä selvästi pyrkivät vähän ”esiintymään” auskuille. (vrt. Ville) Muuten auskuihin alkoi vähitellen tottua. He olivat luonnollinen lisä henkilöitä - eikä muuta. No jaa... Alkuun ainakin meillä tytöillä oli tapana valita ”oma ausku”, miespuolinen tietysti. Häntä sitten seurattiin vähän tarkemmin. Mutta muuten... Ainoastaan silloin, kun joku yleensä heistä piti näytetunnin ja varsinkin, jos hän piti sen yksin, ilman muita auskuja tai joskus ilman opettajaa, tilanne muuttui. Lyötiin jopa vetoa siitä, missä kohtaa tuntia auskuparka alkaa punastua. Sillä niin kävi säännöllisesti heille kaikille. Jostakin kohtaa kaulaa punoitus alkoi ja hiipi sitten ylöspäin. Ei niitä auskuja juuri koskaan mitenkään tietoisesti ”kiusattu”. Jos tunti alkoi mennä ihan plörinäksi, silloin ehkä joskus saatettiin naurahdella, mutta yleensä sellaisessa tapauksessa tunnettiin kiusaantumista. Myötähäpeää. Opin tuntemaan läheisesti muutamia auskuistamme yliopistossa aikanaan. Kovasti he kyselivät pärjäämisensä perään. Ei sitä sellaista voinut muistaa. Auskultantit olivat asiaankuuluva lauma, niinkuin oppilaatkin. Sillä hyvä se.


SENIORINORSSIEN ENSIASKELEET JA KUPITTAAN SAVESTA VÄHÄSEN

Puhutaanpa sitten Seniorinorsseista ja  yhdistyksen syntyhistoriasta. Ajatuksen yhdistyksen perustamisesta esitti meille 1960-vuosiluokan ylioppilaille rehtori Sampo Haahtela.  Se tapahtui jo ennen lakkiaisia ja sitten lakkiaisten jälkeen, kun kävimme koululla. Tuntui, että hän oli hellinyt tätä ajatusta itsekseen kauan ja hartaasti. Meitä oli koolla muistaakseni ainakin Pirkko Jalassola, Tauno Metsänkylä, Sirkka Lindgren, Jouko Sigfridsson, Matti Mäkelä, Pekka Pihlanto, Touko Perko, Auli Nurmi, Marja Mäkelä, Eva Wenden, Eero Joutsikoski ja minä. Menimme joka tapauksessa porukalla heti lakkiaisten jälkeen, sekä kahdestaan, Tanu ja minä, myöhemmin kesällä tapaamaan rehtori Haahtelaa. Minä tapasin hänet myös koululla, kun hain todistuksia yliopistoa varten. Minulle rehtori Sampo puhui jo silloin ”rekisteröidystä yhdistyksestä”. Ote päiväkirjastani:

” 8.6.-60 Eilen yrittelimme perustaa sitä entisten norssien yhdistystä. Reksi oli ollut rekisteröidyn kannalla, eikä meistä 8:sta (?) kukaan tiennyt sellaisesta mitään. Istuimme koululla päätä raapien tunnin verran, jonka jälkeen lähdimme reksin kotiin Puolalanmäelle. Tanu + minut lähetettiin lähetystönä reksin luo. Tämä ei ollut kotona, joten meidän täytyy mennä perjantaina uudelleen.” Lisäksi - edelleen päiväkirjaani myötäillen: ”En olisi saanut olla poissa Kupittaalta niin montaa tuntia kesken työpäivän.” Tarkoitin sillä sitä, että kahtena tuon ylioppilaskesän 1960 arkipäivänä olimme Metsänkylän Tanun kanssa reksin luona, vaikka minun olisi pitänyt olla kesätyöpaikallani Kupittaan Savessa maalaamassa keramiikkaa. Työnjohtaja Kalle Akkola oli kyllä vähän vastahakoisesti antanut luvan olla poissa ”jonkun aikaa”, mutta pelkäsin, että se ei tarkoittanut tuntitolkulla. Ei siitä kyllä mitään harmeja seurannut. 

(Tässä menee taas metsään,mutta menköön!) Maalasin mm. Okki Laineen, Viljo Mäkisen ja Laila Zinkin mallien mukaan purkkeja, maljakoita ja seinätauluja kaikkiaan kolmena kesänä ja yhtenä joululomana. Sain jopa Okin, Orvokin, opastuksella ja seurana kokeilla Suomessa harvinaista ns. riisiposliinin tekoa. Okki halusi kokeilla sitä, vaikka se oli tavattoman vaikeaa. Lasitusjutut petti. Vateja meni pilalle joka poltossa. Olin Kupittaalla kesät vuosia -59, -60 ja -61. Yhden joululomankin. Se oli kuuma, mutta muuten ihana kesätyöpaikka. Antoi paljon opiskelijatytölle - joskaan ei rahana. Palkalla sai opiskeltua talven, kun asui kotona. Työaika oli klo 7.00-16.00, välissä ruokatunti. Kellokortti leimattiin aina. Paljon olisi mukavia asioita kerrottavana Kupittaan Savi Oy:stä, vaan tämä riittänee tässä. Nuoruuteni muistoihin ne toki olennaisesti liittyvät.

No, kävin minä yhden sellaisen  reksin tapaamisreissun aikana Metsänkylällä kahvillakin. Tanu keitti. Metsänkylän perhe oli veljeä lukuun ottamatta maalla. Joimme kolmestaan sitä kahvia. Joten ei ne poissaolot keramiikan ja dreijan vierestä vallan ikäviä olleet.

Perustimme me sitten sen yhdistyksen. Ainakin alustavasti. Syksyllä 1960. Pidimme kokouksia, milloin ”virallisia” milloin noin vain inspiroituja. Joskus  yliopistolla, joskus kaupungilla. Miten nyt sattuikin ja sopi. Olimme lapsellisia. Matkimme siinä aluksi kovasti koulun kerhojen toimintamallia. Kuten jo totesin, emme ymmärtäneet rekisteröinnistä mitään aluksi. Siinä Haahtela teki virheen. Hänen olisi pitänyt selittää asia meille tarkemmin.


KOULUSSA KERHOJA KAIKILLE JA NIISTÄ TAAS  SENIORINORSSEIHIN

Meillä siis  oli kokemusta vain kaikenlaisista kerhoista, joita koulu tarjosi moninaisille harrastuksille. Minä olin sihteerinä ainakin kamerakerhossa - kun kerran olin ollut Turun Kuvauksessa, vaikka vaan juoksutyttönä, minun oletettiin tietävän jotain valokuvauksesta. En minä itseasiassa paljoakaan itse valokuvaustekniikasta tiennyt. Suomisen Veli toimi erittäin ansiokkaasti kamerakerhon pomona. Koululla oli jopa oma pimiö, jossa kuvia kehittelimme, Muutenkin valmistimme usein Velin tai esimerkiksi Nurmisen Masan kanssa kuvia koulupäivän jälkeen. Olin myös tanssikerhon sihteeri, ja siinä hommassa koin mielestäni silloisen elämäni kaameimmat hetket. Puheenjohtaja oli Saarvuon Seppo -61 luokalta. Päiväkirjani kertoo:

” 28.5.-59 Kiki (=Seppo Saarvuo) oli saanut mut puoliraivoksi ja sekaisin selittämällä, että mun pitäisi tanssia niissä koulun näytösjuhlissa hänen kanssaan ohjelmanumerona tango! Sanoin ”Ei-Ei- Ei”, mutta Kiki soitti meille kotiin monta kertaa ja uhkauksin ja rukouksin sai mut puolittain suostumaan.... Elin kauheassa epätoivossa koko päivän sen tangon takia. Tuli sitten meidän vuoro. Haukuin Kikin 1000.:n kerran pataluhaksi, ja sitten me tanssimme sen. Kait se meni ihan hyvin.  Olin helpottunut.!! Kuuntelin siinä Kikin imartelua ja kattelin ihmetellen Lasaa, joka oli etwas synkkä. Ei kait se nyt sentään Saarvuolle ollut  mustasukkanen? Musta kaikki oli hyvin, mut en tiedä sitten, miks mokomasta piti synkistellä. Myöhemmin tanssimme kyllä sitten kaikessa sovussa, paitsi että Lasa ”rengasti” meidät  mun pitkillä helmilläni. En kuulema enää pääsisi karkaamaan - !!??” 

Oli paljon muitakin kerhoja - kirjallisuuskerho ”Opus”, elokuvakerho, joka oli poikien suosikki sekä  sellainenkin outous kuin ”Äidit ja tyttäret”-kerho, jota yliopettaja, ”presidentintytär”, Kyllikki Tuominen veti. Siellä me äiteinemme keskustelimme muutaman kerran kovin väkinäisesti ”yhteisistä asioista”. Ajatus oli hyvä, vaan aikaansa edellä silloin, ja puheenjohtaja olisi saanut olla jonkun verran nuorempi henkilö.

Muutama sana tässä välissä kommenttina Jukka Vuoren kirjoitelmaan Norssista. Tulin surulliseksi. Siitä, kuinka huonoon jamaan nuo heidän aikansa ”hipat” vähitellen menivät. Alkoivat epäonnistua todella surkeasti. Olisiko niin, että lukioikäisiä nuorempia ei kertakaikkiaan päästettäisi sellaisiin tilaisuuksiin? Toisaalta ajattelen omia yläasteikäisten diskojani ja sitä, miten niissä  ei 80-luvun lopullakaan sattunut mitään ikävyyksiä. Olisiko koulun koko tässä eräs tekijä? Varmasti on. Nykyajan nuorisolle tuonlaatuiset ”kiltit” tanssit taitaisi olla mahdottomat järjestää. Ainakaan jättikouluissa. Tässä tullaan ikuiseen koulumaailman dilemmaan. Oliko ehkä parempi se vanha koulujärjestelmä? Vaan kun siinä ei oppilas ollut pääosassa, kuten ehdottomasti pitäisi olla! Toisaalta, kun oppilaat tasapäistetään, kun kaikki yritetään panna samanlaiseen muottiin, niinkuin peruskoulu ainakin alkujaan teki, ajettiinko silloin ojaan? Oppilaan oma aloitekyky on aina se tärkein – kaikessa - mielestäni.  Millaisessa koulumuodossa se toteutuu? Keskustelua ammattikoulun todella monista hyvistä puolista pitäisi ylläpitää siinä mielessä, että voisiko se olla  jo peruskoulun kuudennen luokan jälkeen yksi kouluvaihtoehto. Johtaisiko se entistä suurempiin eroihin oppilaiden välillä? Olisiko se sitten taas uusi haitta?

Takaisin aiemmalle baanalle. Ehkä se ”meidän” Seniorinorssit kovin haparoivine ensiaskeleineen teki virheen matkiessaan kerhomaista toimintamallia. Ehkä se myöskin oli aivan liian aikaisin perustettu senioriyhdistykseksi. Toimintamme oli kyllä silloin tällöin kovasti innostunutta. Järjestimme heti seuraavana vuonna (1961) mm. juhlat koululla maksullisine mehu-munkki-tarjoiluineen.. Siinä meitä hoisi koko hommaa vain muutama henkilö. Laitanpa tähän ihan muistoksi otteen eräästä päiväkirjastani tuolta ajalta:

”27.3.-61 Lauantaina oli meidän yhdistyksemme Seniorinorssit ry. (!)  järjestänyt koululle konvarin. Koska kuulun em. yhdistyksen perustajistoon, lähdin jo kuudelta tukemaan toimia. Jota tarvittiinkin. Tuntui,että touhu oli ihan keskeneräistä. Mitäs kun 4-5 ihmistä teki 100:n edestä työtä. Istuin Pirkon kanssa 4 tuntia hoitaen baaria. Kävivät siinä entiset opettajatkin reksi, Tuominen ja Metsänkylä kättelemässä ja Mitäs nyt sitten kuuluu?`kyselemässä. Lasa ja Pekka, etenkin Lasa, istuivat uskollisesti seuranamme. Puolisen tuntia Lasa jopa hoiti koko höskää, kun haeskelin joitakin muita ihmisiä, jotka pitäisivät baarissa myymisestä. Sellaisia ei ollut.”     

Muutenkin vain muutamien aktiivisten jäsenten varassa koko yhdistys toimi. Taisimme Tanu, ”Matit”, Jouko, Touko, Terho, Eero, Pihlannon Pekka ja Pimmo, Lehtiön Pekka ja Pirkko, Lasa, Make, Teresa , Kaija ja Almon Ritva ja minäkin  mm. olla ne aktiivisimmat alussa. Muuten - aina kun oli suinkin aikaa - istuimme mielellämme iltaa milloin missäkin. Siinä me kyllä alkuun olimme kovasti ”sisäänlämpiäviä”. Emme mitenkään aktiivisesti edes hakeneet lisää väkeä porukkamme. Kaiken kunnian annan silti Sammolle ja perustajajäsenillemme. -- Ilman alkua ei ole jatkoa -- niin se vaan on. On täysin ymmärrettävää, miksi Make muutaman vuoden jälkeen huokaili toiminnan hiipumista. Meillä kaikilla oli opintomme tai muu työmme. Oli vähitellen perheenperustamisen aika. Ei silloin ehtinyt miettiä jonkin yhdistyksen asioita. Tuli vallan muita yhdistyksiä joillekin. Muutettiin toisille paikkakunnille ja liityttiin niiden rientoihin. Seniorinorssit otti pitkät Ruususen unet silloin. Ei siinä sen kummempia syitä ollut.

Oli todella RIEMUVOITTO  tuo vuoden 2004 keväällä järjestetty Mestarinkadun koulujuhla aamunavauksineen kaikkineen. Se tilaisuus ei hevin unohdu mielestä. Sellaista  raikasta jatkoa yhdistys tarvitsee, ja sitä on tullutkin.

Meistä itsekullakin on omat koulumuistomme. Tässä oli osa omia muistojani oman nuoruuteni näkökulmasta. Päiväkirjat kertovat paljon...

 

 

RAKKAUDELLA MENNYTTÄ KOULUAIKAA JA KAIKKIA KIRJOITELMASSANI ESIINTYNEITÄ HENKILÖITÄ MUISTELLEN: ”rokataan ja rollataan - kun kerran aloitettiin.” 

KATI VIRTANEN



Kati Virtasen kuvia galleriassa sivulla "Kuvia ja lehtileikkeitä"

 


     




 

   


Tapahtuu vuonna 2017Turun Seniorinorssit ryYhteydet, liittyminen, jäsenmaksu, linkkejäTapahtumia viime vuosilta ☺Historiaa, muistojaKuvia ja lehtileikkeitä