Turun Seniorinorssit ry


Lyhyt historia
Jouko Grönholm: Sampo Haahtela 100 v. muistokirjoitus
Kirjailija Sampo Haahtela
Maija Saleva: Kieltenopettajana 1960-luvulla
Kari Kiesiläinen kertoo koulumuistoistaan
Normaalioppilaan muistelmia, Jukka Vuori (60-luku)
Muistelus, Pekka Pihlanto (50-luku)
Kati Virtanen, yo 1960, muistelee
Joutsenlampi muistoissamme
Joutsenlampi-artikkeli Seura-lehdessä
Normaalioppilaan muistelmia, Jukka Vuori (60-luku)

Veljespisteillä norssiin

 

Oppikoulun pääsykokeet eivät olleet vuonna 1962 mikään läpihuutojuttu. Turussa oli voimassa yhteishaku eikä kolmasosalle hakijoista ollut oppikouluissa tilaa. Suosittuihin kouluihin piti olla todella hyvä. Oppikouluun halusin kuitenkin ehdottomasti päästä, sillä kansakoulussa en viihtynyt lainkaan. Luokkamme koostui lähes 50 villistä pojasta.  Meteli ja epäjärjestys häiritsivät vaikka opettaja piti huutamalla ja runsailla rangaistuksilla yllä tiukkaa kuria. Kerrankin hän korosti sanomaansa lyömällä karttakeppiä pulpettiin niin kovaa, että se katkesi ja kärkiosa lensi avoimesta ikkunasta pihalle. Me naurajat istuimme tietenkin jälki-istunnossa. Istuin siellä myös opettajan luultua minun käyttävän kirosanoja kertoessani junalautasta kavereille sekä pinnattuani kesken päivää tylsältä tunnilta. Olin kuitenkin paljon mieluummin ihanan rauhallisessa jälki-istuntosalissa kuin luokassa. Tosin liikkua, hymyillä tai hiiskua ei saanut mutta kauniita ajatuksia ei voinut kieltää ja joskus sai lukea koulukirjojakin.

Menin jännittyneenä tärkeään kokeeseeni ja onnistuin tuurilla ylittämään hyväksymisrajan. Iloitsin tuloksesta helpottuneena ajattelematta lainkaan missä koulussa olisin jatkanut.  Onnekseni „veljespisteet“  avasivat norssin ovet, isoveli kun oli jo samassa koulussa.

Valintaan olin täysin tyytyväinen ja viihdyin alusta alkaen erinomaisesti. Normaalilyseoilla oli opettajavalmennus-tehtävänsä johdosta erioikeus rajoittaa luokkien kokoa 36 henkeen, yläluokilla jopa sen alle, ryhmissä jopa viiteentoista. Yhteislyseon tapaan luokalla oli sekä tyttöjä että poikia. Opetus tapahtui rauhallisesti, opettajat suhtautuivat oppilaisiin ymmärtävästi yrittäen antaa vaikutelman että he opettavat mutta vastuu oppimisesta on jokaisen itse kannettava. He yrittivät myös olla sympaattisia ja ylläpitää luokassa kevyttä, iloista ja inhimillistä ilmapiiriä puhumalla välillä asian sivusta ja kertomalla jopa vitsejä. Moitteita, vaatimuksia ja uhkauksia ei kuulunut koskaan. Eivät he tavanomaisia riviopettajia olleetkaan, vaan kokeneita pedagogeja joiden piti olla esimerkkinä opettajaksi opiskeleville auskultanteille. Ei ollut ihme, että sellaisessa ilmapiirissä oppimismotivaatiokin hitaasti heräsi.

Norssissa käytetyt rangaistukset eivät tulleet minulle koko aikana tutuiksi. Ei niistä kerrottu eikä niillä uhattu. Päinvastoin, pieniin rikkeisiin yritettiin suhtautua suvaitsevaisesti. Esimerkiksi jatkuvasti myöhästeleviä „liian lähellä“ asuvia oppilaita rehtori varoitti ensin keskusradiossa. Seuraavassa vaiheessa heidät suljettiin aamurukouksen ajaksi ulos, ja vasta kun sekään ei auttanut kirjoitettiin nimet ylös ja uusijat joutuivat puhutteluun. Järjestys ja kuri oli ikäänkuin itsestäänselvyys. Luvattomiin poissaoloihin puututtiin heti, mutta ongelma selvitettiin rangaistuksen sijaan. Kassit piti jättää seuraavan luokan eteen käytävälle ja kaikkien mennä välitunnilla ulos eikä koulun pihalta saanut välitunneilla poistua.  Järjestäjät tuulettivat luokan, puhdistivat taulun ja siirsivät laukut sisään. Ainoatakaan koulutuntia ei peruttu. Mustaa kirjaa ei varmaankaan ollut käytössä, vaikka sellainen Käkisalmen yhteislyseossa oli ollut. Kertoman mukaan yksi sen  ensimmäisistä kirjauksista oli tv:stä aikanaan hyvin tuttu Jaakko Jahnukainen, joka oli „häirinnyt opetusta naapuritalon katolta“. 

Normaaliopetuksesta

Koulun opetusohjelma seurasi tiukasti kouluhallituksen määrittelemää ohjelmaa, erivapauksia ei ollut. Matematiikkaa, historiaa, biologiaa, maantietoa, laulua, äidinkieltä, uskontoa sekä kieliä. Ylemmillä luokilla fysiikkaa ja kemiaa. Pojille lisäksi veistoa ja tytöille kotitaloutta. Opettajien joukossa oli lukuisia oppikirjojen kirjoittajia.  Viikkotunteja oli noin 35 sen jälkeen kun koulunkäynnistä lauantaisin luovuttiin v. 1964. Vuositasolla tuntivaje korvattiin lyhentämällä kesälomaa.  Rinnakkaisluokkia oli aluksi neljä, mutta vuosikymmenen puolivälissä oppilaita otettiin sisään enää kolme luokallista.

Jo ensimmäisellä luokalla aloitimme toisen kotimaisen kielen eli ruotsin opettelun. Toisella luokalla sai vieraaksi kieleksi valita joko saksan tai englannin, kaksi rinnakkaisluokkaa luki kumpaakin. Valitsin luonnollisesti saksankielen tietäen sen vaikeammaksi oppia kuin englannin. Itse asiassa aloittaessani englannin opinnot lukiossa osasin jo kohtalaisesti “televisioenglantia”. Amerikkalainen korostukseni häiritsi moitteetonta Oxfordin englantia puhuvaa opettajaamme Nuotiota, joka jaksoi väsymättä korjata ääntämistäni. Tosin jo ääntämiseen huomion kiinnittäminen oli tuohon aikaan poikkeuksellista, sillä kieliopetus oli vanhanaikaista kääntämistä ja tankkaamista. Tekniset apuvälineet eli nauhurit ilmestyivät vasta vuosikymmenen lopulla. Koululla oli useampikin nauhuri, mutta opettajat eivät kovin usein jaksaneet raahata painavaa kapinetta luokkaan vain tapellakseen sähköjohtojen,  nauhojen ja särisevän äänenlaadun kanssa. Puhutun kielen ymmärtäminen ja ääntäminen tulivat vähitellen osaksi opetusta muttei kokeita. Osallistuin v. 1970 ensimmäiseen kokeiluluontoiseen kuullun ymmärtämistestiin ylioppilaskirjoitusten yhteydessä. Tämä englanninkielen koe oli vapaaehtoinen ja oikeastaan tarkoitettu vain pitkää englantia lukeville mutta sain luvan lyhyestä englannistani huolimatta osallistua. Tehtävänä oli ymmärtää nauhalta soitettu puhe ja vastata lukuisiin kirjallisiin kysymyksiin. Pidin testiä helppona.

Liikunnassa kuuluin niihin, jotka olivat voimisteluun liian jäykkiä ja pallopeleihin liian velttoja. Koimme epäreiluksi ettei arvosanoja ei jaettu hyvästä yrityksestä vaan luontaisesta taidosta. Juoksutyyliäni vitsailtiin akuankkamaiseksi enkä lätkässä kelvannut heikkonäköisenä edes maaliin. Hankittuani pitkät luistimet  sain luvan mennä jääkiekkoilun korvikkeeksi Urheilupuiston radalle harjoittelemaan. Pikaluistelu oli rankkaa ja kohensi kuntoa, taisin ensimmäistä kertaa hikoilla jumppatunnilla. Suurin osa liikuntatunneista kului pallo- ja kiekkopeleihin, taitovoimistelu korvattiin ylemmillä luokilla kuntopiirillä mutta kuntoilusta ja sen merkityksestä ei kerrottu sanaakaan. Hiihtämään ja pyöräilemään olin kyllä tottunut vaikka ne eivät kuuluneet koulun opetusohjelmaan. Ajoin satojen muiden tapaan pyörällä kouluunkin, jopa lumikeleillä. Koulun (vapaaehtoisissa) hiihtokilpailuissa sijoittauduin sarjassani kunnioitettavalle viimeiselle sijalle ja eksyin radalta pyörällä ajetussa liikennekilpailussa. No, osallistuminenhan se tärkeintä...

Tunnin kevennykset kuuluivat päiväjärjestykseen. Esimerkiksi kun englannin opettaja nauratti meitä kertomalla ottaneensa kokeessa 6 miinuspistettä virheestä „he went to her bed“ vaikkei käännettävästä tekstistä yksiselitteisesti ollut luettavissa mihin sänkyyn piti mennä. Ruotsinkielen tunnilla kuulimme kokeista poimitun kielikukkasen „en framstående forskare“ alias „eteenpäin nojaava koskenlaskija”.

Luokkamme oli tavallisen keskivertoluokka, vaikka suhtauduimme kaikkeen melko rennosti. Yhteishenki oli hyvä eikä ketään toveripiirissä poikkeavista luonteista ja ominaisuuksista huolimatta syrjitty. Seurasimme epätavallisen paljon näytetunteja. Auskultantit saivat kuulemma itse valita kohdeluokkansa jolloin valinta osui keskimääräistä useammin luokkaamme. Ylioppilaskirjoituksissa keräsimme keskivertaista enemmän laudatureja, taisivat koko koulunkin tulokset olla keskivertoa paremmat. Ehkäpä se iloisella mielellä oppiminen oli tehokkaampaa. 

Iloitsimme Mestarinkadun koulurakennuksestamme, joka oli aikaisekseen todella moderni. Avara ja tilava – suuri porraskäytävä ja kaikki yhtä ilmavaa tilaa. Lähes joka kesä talossa tehtiin kunnostöitä. Sisätiloja maalattiin tai kuluneita pulpetteja kunnostettiin. Heikkonäköisenä olin erityisen iloinen eräänä kesänä asennetuista tauluvaloista. 70-luvulla tapahtunutta avarien tilojen osastointia palo-ovilla en joutunut enää kokemaan.

Aamurukoukset olivat ensi alkuun uskonnonopettajien erioikeus, ja niitä seurasi usein rehtorin tiedotus. Sana annettiin asteittain vapaaksi - ensin muille opettajille, sitten auskultanteille, uskovaisille oppilaille ja lopuksi sai rukouksen asemasta oppilaille esittää aamun avauksen. Sitä esittämään kelpasi kuka tahansa oppilas, muistanpa itsekin olleeni kerran avaamassa aamua tuhannelle oppilaallemme. Muut Turun koulut seurasivat esimerkkiämme.

Muistoja normaaliopettajista

Fysiikan opettajamme Yrjö Metsänkylä hallinnoi yläkerrassa isoa luentosalia, jossa taaempien rivien pulpetit nousivat porrasmaisesti, auskultantit istuivat piippuhyllyllä. Lisäksi hänellä oli koelaitteistojen varastointiin ja kokeiden valmisteluun käytettävissään luokkahuoneen kokoinen laboratoriotila. Fysiikan kokeiden onnistumiseksi hän näki paljon vaivaa ja tuli jo aamuvarhain kouluun ehtiäkseen tekemään esivalmistelut ennen koulutuntien alkua. Talvella hän päästi saaristosta aikaisella bussilla tulevat oppilaat aamuseitsemältä sisään.

Pedagogina hän oli kokenut vanhanaikaisen linjan edustaja. Fysiikan säännöt piti tinkimättä osata oikein, virheistä tuli selväkielistä sanomista, eikä parhaita arvosanoja turhaan jaettu. Koehuoneeseensa linnoittautuneena hän oli yksineläjä ja koulun ilmapiiristä poikkeava. Uskon hänellä itselläänkin olleen vaikeuksia omaksua koulun liberaalinen linja. Suoraselkäisenä, työteliäänä ja huolellisena hän oli toisaalta sekä oppilaille että etenkin auskultanteille hyvä esimerkki. Emme voineet olla huomaamatta auskultanttien vaikuttaneen usein harjoitustunneillaan hermostuneilta, etenkin kokeittensa onnistumisen suhteen. ”Ykään” suhtauduttiin kunnioituksella ja hänen tekemisiinsä kiinnitettiin huomiota. Ruokalaan syömään hän ehti yleensä viimeisenä ja hänen saapumistaan seurattiin. Kerrankin olivat opettajien pöydästä lusikat lopussa. Koko ruokasalin tuijottaessa hän oikaisi alas istumatta keittiöön palaten mukanaan isokokoinen tarjoilulusikka. Sopan lapiointi sujui sillä kyllä hyvin, mutta koulussa puhuttiin pitkään Metsänkylän lusikasta.

Uskonnonopettajamme Suominen jätti olemuksellaan lepsun vaikutelman, jota oli vaikea ottaa vakavasti. Kokeisiin vastattiin 1x2-menetemällä vanhoille veikkauskupongeille ja ne korjasi Suomisen perhe. Luokallamme oli syvästi uskovaisia, ateisteja ja meikäläinen uskontokriitikko. Hän osasi ottaa tämän taitavasti huomioon opetuksessaan vältellen suoranaista kristinuskon korostamista ja pysyi yleisemmällä tasolla. Omaksuimme kuitenkin kristillisen suvaitsevaisen etiikan huomaamattamme – itsestäänselvyytenä. Ehdittyämme muita uskontoja käsittelevään osaan hän suhtautui niihin tasapuolisesti painottaen uskontojen merkitystä maailmassa. Ymmärsimme niiden kaikkien ansaitsevan ehdotonta kunnioitusta miljoonien kannattajiensa jakamattoman suosion johdosta.

Historian opettajamme Miettinen oli herrasmies joka oli ihastunut antiikin ideologiaan ja historiaan. Niinpä hänen luokiltaan menikin vuosi enemmän antiikin historian käsittelyyn kuin rinnakkaisluokilta. Hän käytti paljon aikaa asioiden selittämiseen yrittäen saada meidät ymmärtämään historiaa, vuosilukujen muistaminen jäi sivuseikaksi. Historian ohella opimme häneltä toisin sanoen elämänkatsomusta. Kerran hän ei kurkkukipunsa johdosta voinut moneen päivään puhua lainkaan.  Tervehdittyämme häntä luokkaan tulon jälkeen tavanomaiseen tapaan seisomaan nousten hyvääpäivää mutisten piirsi hän taululle alaspäin osoittavan nuolen jolloin kaikki ymmärsivät istuutua. Itse opetus tapahtui oppilaiden lukiessa kukin vuorollaan otteita kirjasta, selostukset kirjoitettiin taululle. 


Rehtorimme kouluneuvos Sampo Haahtela  ei opettanut luokkaamme joten en oppinut tuntemaan häntä henkilökohtaisesti. Minulle hän jäi näkymättömäksi kädeksi joka ohjasi koulun toimintaa. Luokallemme hän oli tuttu ainioastaan keskusradion kautta. Hänen johtamansa kouluneuvoston kokoukset ja keskinäiset neuvottelumme olivat rauhallisia, selkeitä  ja lyhyitä, hänen puoleltaan hyvin valmisteltuja. Kieltävää vastausta en saanut häneltä koskaan. Liitän koulumme hyvän ilmapiirin paljolti hänen ajatusmaailmaansa. Mahdollisesti hän ohjasi myös opettajien toimintaa ja osallistui täten merkittävästi koulussamme käytettyjen opetusmenetelmien muovaamiseen. Kuulukoon hänelle kunnia koulumme nauttimasta hyvästä maineesta. Pidän häntä yhtenä merkittävänä ja edistyksellisenä suunnannäyttäjänä suomalaiselle koulujärjestelmälle, joka on myöhemmin saavuttanut hyviä kansainvälisiä Pisa-sijoituksia. 

Normaali vapaaehtoistoiminta

Runsas osanotto vapaaehtoisiin aineisiin osoitti että oppilaat viihtyivät koulussa ja siellä oli hauskaa. Kärjessä olivat musiikkiopetus, tekninen piirustus, kemian työt sekä käsi- ja metallityöt.

Oppilaiden omien kerhojen toiminnalle koulu antoi suopean ympäristön. Tiloja sai iltaisin auliisti kerhojen käyttöön. Kortensa kekoon kantoivat myös opettajat, kukin oman alansa kerhossa. Tuloksena oli aktiivinen ja monialainen kerhotoiminta.  

Yhteiskunnallinen kerho toimi historian opettajamme Miettisen opastuksella, joka hankki paikalle tunnettuja asiantuntijoita ja toimi itse juontajana. Kokouksissa oli kotoinen tunnelma, keskustelu kiinnostavista yhteiskunnallisista asioista oli leppoista, avointa ja asiantuntevaa, ilmapiiri inhimillinen. Eräänlainen interaktiivinen ”talk show”.

Saksan kerhoa ohjasi saksalainen opiskelija. Draamaklubin näytelmistä on jäänyt mieleeni paljon harjoiteltu Peppi pitkätossu, jota varten rakensimme suuritöiset lavasteetkin. Lippuja myytiin hyvin. Puheenjohtajana toimin ainakin pingiskerhossa, jonka käytössä oli vain kaksi pöytää joten vuoroja piti jakaa useammalle illalle.

Kerhot saivat käyttää myös koulun kopiokonetta. „Rex Rotary“- mallisessa koneessa muste puristui rullalla olevan kankaan läpi.  Kankaan päälle asennettiin erityinen kalvo, jolle oli kirjoituskoneella ilman värinauhaa kirjoitettu reikiä. Nauha pyöri kopioitaessa ja tuotti joka kierroksella uuden kopion. Laitteen käyttö vaati trimmausta, kokemusta ja taitoa, musteeseen sotki helposti itsensä tai jotain muuta.  Pöytäkirjojen lisäksi tulostimme sillä kokouskutsut ja julkilausumat. 

Oppilaiden vapaa-aikaa tarvittiin myös joulu- ja kevätjuhlien valmisteluihin. Niihin harjoiteltiin  paljon ohjelmaa: laulua, soittoa, tanssia ja näytelmiä, itsestään selvästi kouluajan jälkeen. Vapaaehtoisia oppilaita oli yleensä runsaasti paikalla, vain ohjaavat opettajat kokivat joskus tekevänsä palkatonta ylityötä.

Normaali kouluneuvosto

Kuusikymmenluvun lopulla sai norssimme kunnian toimia kokeilukouluna kun sinne perustettiin yksi Suomen ensimmäisistä kouluneuvostoista. Neuvostoon kuului kolme opettaja, kolme oppilas- ja yksi auskultanttijäsen. Rehtori johti puhetta.

Koska teinikunta ei edustanut kaikkia oppilaita oli kouluneuvoston vastineeksi perustettava oppilaskunta. Jouduin perustavassa kokouksessa yhdistyksen puheenjohtajaksi ja tulin myöhemmin valituksi kouluneuvoston oppilasjäseneksikin.  

Koulumme sai tuohon aikaan paljon huomiota lehdistössä ja televisiossa. Kouluneuvostoon ja oppilaiden toimintaan kävi tutustumassa kuuluisa tv-juontaja Hannu  Taanila. TV:n ajankohtaisohjelma kävi kuvaamassa kouluneuvoston toimintaa ja itsekin jouduin kahteen otteeseen haastateltavaksi tv-uutisiin. 

Tehtaillessamme oppilaskunnassa esityksiä kouluneuvostolle oli ensimmäisenä listallamme vapaaehtoinen kotitalousopetus pojille ja vapaaehtoinen veisto tytöille. Asia käsiteltiin kouluneuvostossa ja päätimme lähettää asiaa koskevan anomuksen kouluhallitukseen. Yllätykseksemme saimme jo seuraavaksi lukuvuodeksi määrärahan molempiin ryhmiin. Ilmoittautuneita oli kolme kertaa niin paljon kuin yhteen ryhmään mahtui joten kouluneuvosto päätyi antamaan opetusta joka kolmas viikko. 

Normaali oppilas- ja teinitoiminta

Käynnistäessämme oppilaskunnan toimintaa oli edessä epäselvä ja ongelmallinen kilpailutilanne meitä huomattavasti pienemmän teinikunnan kanssa. Oli selvää, että vain oppilaskunta voi edustaa kaikkia oppilaita eikä teinikunnalta voinut edellyttää toiminnan järjestämistä kaikille oppilaille. Innokkaita vapaaehtoisia oli runsaasti tarjolla, muttei toimintaa täysin ilmaiseksi pystynyt järjestämään. Jäsenmaksuja emme voineet edes ajatella, vielä vähemmän avustuksen pyytämistä teinikunnalta. Päädyttyämme toiminnan tielle järjestimme mm. suuren suosion saaneen kokoustekniikan kurssin ja pystytimme koulun pihalle puhujapöntön „ hyde park“in, johon saattoi nousta välitunneilla harjoittelemaan puhetaitojaan suuren yleisön edessä.

Varojen hankkimiseksi oppilaskunta järjesti kaikille oppilaille tarkoitetut kouluhipat ja saimme luvan juoma-automaatin asentamiseen koulun aulaan, vahtimestarin kioskin viereen. Vaxi ei myynyt juomia, joten emme kilpailleet hänen kanssaan. Olin vuosikausia automaatin hoitajana ja se tuotti mukavasti. Pieniä ongelmia oli sokeripitoisen juoman läikkymisestä lattialle ja seinille. Coca-cola co tuli avuksemme antamalla käyttöömme ilmaiseksi pullotelineitä ja suojamattoja.

Oppilaskuntamme ensimmäisten hippojen järjestelyvastuuseen jouduin puheenjohtajan ominaisuudessa, jatkossa minut vedettiin “kokeneena” vastuuseen useista eri hipoista. Seurasin siten läheltä koululaiselämän murrosta Turussa, joka eli aloittaessamme hyvin rauhallisista, suorastaan kotoista vaihetta. Hippojen ajat sovittiin teinikuntien kesken päällekkäisyyksien välttämiseksi ja kutsut hippoihin jaettiin kaikkien Turun teinikuntien ilmoitustauluille. Sisäänpääsyyn vaadittiin jonkin teinikunnan jäsenkortti.

Järjestyshäiriöt tulivat harmikseni vuosi vuodelta yhä tavallisemmiksi, koulu vaati antaessaan tiloja käyttöömme kerta kerralta enemmän järjestysmiehiä ja jouduimme rajoittamaan yleisön käytössä olevaa aluetta köysillä ja barrikadeilla. Roskia ei enää viety roskakoreihin, limsaa läikytettiin lattialle, pulloja ei palautettu, tupakanpoltto vessassa yleistyi, lukitsematta jääneisiin huoneisiin tunkeuduttiin juhlimaan  pimeässä ja tyttöjä kiusattiin. Järjestysmiesten ja siivouskolonnan työmäärä kasvoi rajusti. Juoksin lopulta koko illan tauotta selvittämässä milloin mitäkin ongelmaa. Apulaisten työ oli vapaaehtoista ja ilmaista, mutta kun henkilökuntaa tarvittiin jatkuvasti enemmän ja siivoustyöt jatkuivat pitkälle aamuyöhön alkoi koko toiminnan mielekkyys suhteessa saatuun tuottoon tulla kyseenalaiseksi. Eikä se  enää ollut kenellekään hauskaa. Jotenkin jäi vaikutelma että yleisö etääntyi järjestäjistä eikä enää ymmärtänyt että kyse oli oppilaiden itse itselleen järjestämästä huvista. 

Suosikkiyhtyeemme oli tietenkin koulun omien poikien „The Sharks“, joka tuli soittamaan kohtuuhinnalla. Turun ulkopuolella pojat eivät kovin kuuluisiksi tulleet mutta onnistuimme saamaan heidät radion kaleidoskooppi-ohjelmaan keräämällä tuhatkunta nimikirjoitusta, jonka jälkeen he taisivat tehdä levynkin. Yritimme kerran kalliimpaa helsinkiläistä yhtyettäkin, mutta jouduimme pettymään – kalliimmat pääsyliput eivät houkutelleet riittävästi yleisöä ja juhlasta ei jäänyt merkittävää tuottoa. 

Radikalismi ilmestyi ylioppilastoiminnan kuvaan kansainvälisesti ja puoluepolitiikka soluttautui myös suomalaiseen ylioppilas- ja teinikuntaliikkeeseen. Sitä kautta politiikka hiipi myös koulumme ovesta sisään ja muistan kieltäytyneeni useammankin puolueen jäsenyydestä. En suhtautunut politiikkaan kielteisesti mutta koin muutoksen liian nopeaksi. Puoluepolitiikka pysyikin sivussa koko puheenjohtajakauteni ajan.  

Kiitoksen aktiivisesta toiminnasta ansaitsevat lukuiset korvauksetonta työtä tehneet vapaaehtoiset, jotka tekivät kaiken edellä mainitun mahdolliseksi. Uskon heidän tätä kautta  saaneen hyödyllisiä valmiuksia elämäänsä. Aktiivisuudella  vapaaehtoistoiminnalla on koko hyvinvoinnille ja erityisesti jokaisen demokraattisen yhteiskunnan toiminnalle erittäin keskeinen merkitys.

Lehti

Turun Normaalilyseon teinikunta oli tyytymätön Teiniliiton Turun piiri julkaisemaan Turun teinilehti –nimiseen lehteen ja päätti v. 1967 perustaa oman lehden yhdessä Turun lyseon ja Turun tyttölyseon teinikuntien kanssa. Lehden nimeksi valittiin lehti-67 jossa numerot muuttuivat vuosittain. Toimitussihteerinä toimi aluksi lyseon oppilas ja päätoimittajana eräs lyseon opettajista, koska siihen vaadittiin  täysi-ikäisyys.  Minulle ehdotettiin lehden norssilaisen yhteyshenkilön paikkaa johon suostuin heti. Teimme 2-3 lehteä vuodessa jotka rahoitimme mainostuloilla. Lehdestä otettiin noin 10 000 kpl:n painos, joka jaettiin ilmaiseksi kouluihin ympäri Turun seutua. Aluksi yhteistyö muista teinikunnista tulevien toimittajien kanssa sujui hienosti, mutta vuosien mittaan yhä suurempi osa mainosten hankinnasta ja lehden toimittamisesta jäi allekirjoittaneelle. Saimme tehdä lehteä hyvin vapaasti olematta sidoksista minkäänlaiseen ideologiaan tai teinikuntien tiedotukseen. Pidin mainosten hankkimista työläänä mutta sain liikkeitä ja yrityksiä kiertäessäni mielestäni yllättävän positiivisen vastaanoton. Sisällöstä yritin tehdä vaihtelevaa, sekä asiaa että viihdettä ja otin kernaasti vastaan kirjoituksia, sekä kantaa ottavia että oppilaiden parhaita aineita.  Horoskooppini erikoisuutena oli ylimääräinen tähtimerkki ja käytin lehdessä paljon omia valokuviani. Etusivun juttuna oli jonkin tunnetun turkulaisen haastattelu: arkkipiispa, teatterijohtaja, poliisipäällikkö jne… 

Iloksemme lehti sai positiivisen vastaanoton. Raivokasta palautetta sain vain julkaisemastani ehkäisyneuvontaa koskevasta jutusta. Keskustelu laantui kuitenkin pian ja seurasin vahingoniloisena kun kouluhallitus vielä samana vuonna määräsi koulut ottamaan opetusohjelmaansa ehkäisyneuvonnan osoittamatta siihen varoja. Norssissakin seksiopetusta järjestettiin, tunteja oli yksi vuodessa ja kustannusten säästämiseksi koottiin noin sata oppilasta kerrallaan pieneen luokkahuoneeseen luentoa kuuntelemaan. Aihe oli opettajalle selvästi epämiellyttävä, outo ja epämukava.  Hän luennoi monotonisella äänellä istualtaan liikkumatta, ja uhkasi poistaa hihittäjät luokasta. Kirjallista aineistoa, kuvamateriaalia tai näytteitä ei ollut.

 

Jukka Vuori

Eur.ins.

Luxembourg

 

 


Tapahtuu vuonna 2017Turun Seniorinorssit ryYhteydet, liittyminen, jäsenmaksu, linkkejäTapahtumia viime vuosilta ☺Historiaa, muistojaKuvia ja lehtileikkeitä